Keskiviikkona osa minusta astuu pois nuoruudesta keski-ikäisyyteen. Menen Jäähalliin katsomaan teinivuosieni suosikkibändini soolouralla olevaa laulajaa, enkä todennäköisesti olisi menossa, ellei keikkajulisteessa olisi luvattu että ko. hahmo, Chris Cornell, soittaa myös tuon suosikkibändini, Soundgardenin, aikaisia biisejä. Säälittävää, Kaide, säälittävää.:)
Promotessaan viimeiseksi jäänyttä Audioslave-levyä Revelationsia ('06) Cornell heitti viime vuoden lopulla Tukholman keskustassa sijaitsevassa O-Baren–ravintolassa 13 biisin ja tunnin mittaisen akustisen keikan, jossa hän soitti uusien ja vanhojen Audioslave-kappaleiden lisäksi myös Michael Jackson, Bob Marley, Elvis Costello ja Led Zeppelin -coverit sekä myös vanhojen bändiensä tuotantoa eli Soundgardenia ja Temple of the Dogia. Pystyin lataamaan keikan netistä laillisesti ilmaiseksi.
Keikan perusteella voisin (ainakin ilman parempaa tietoa) veikata, että Audioslaven kappaleet on säveltänyt Chris Cornell -niminen mies-ääni-kitara–trio sängynlaidallaan tai missä lieneekään. Audioslave ei mielestäni alun alkaenkaan toiminut, mutta Cornellin keikka osoitti minulle, että bändillä oli hyviä biisejä. Niitä vaan esitti vääränlainen kokoonpano.
Temple of the Dog taas oli Chris Cornellin sekä koko nykyisen Pearl Jamin, eli Eddie Vedderin, Stone Gossardin, Jeff Amentin, Mike McCreadyn ja Matt Cameronin muodostama kokoonpano, joka levytti yhden levyn (S/T, 90). Amentin ja Gossardin edellisen yhtyeen, Mother Love Bonen, laulaja Andrew Wood oli aikaisemmin samana vuonna kuollut heroiinin yliannostukseen, ja biisit ja levy syntyivät jonkin sortin yhteisenä surutyönä tämän skenehahmon poismenon johdosta.
Innokkaana pikku-grungistina lainasin tietysti levyn kirjastosta joskus 90-puolivälissä, mutta lätty oli minusta aika tylsä. Paras biisi oli tietysti se nopein ja uhmakkain ("Pushin' Forward Back") mikä on kuvaavaa melkein koko viime vuosikymmenen diggailuilleni. Hommasin levyn kuitenkin nyt uudestaan kirjastosta ja hämmästyin miettiessäni, kuinka kypsän kuuloisia mietiskeleviä sävellyksiä pojat olivat tehneet jo kauan ennen Soundgardenin parhaita päiviä tai koko Pearl Jamin perustamista. Nyt se ei ollut ollenkaan tylsä.
Ylihuomenna Jäähallissa Cornell ei kuitenkaan vedä yksin, vaan miehellä on taustabändi. Toivoisin kuitenkin, että osan keikasta äijä vetäisi soolona jotkut tarkkaan valitut biisit. Vaikkapa niitä Audioslaven biisejä (tai kuka tietää, ehkä ne sopivat tälle taustabändille paremmin kuin Morello-Commerford-Wilk–combolle).
Yleensä ottaen haluan kuulla TotD:a. Ja tietysti Soundgardenia. Miehen edelliseltä soololevyltä (Euphoria Morning, '99) "Can't Change Me"-radiohitin. Entäs sen alkukesästä ilmestyneen uuden soolon (Carry On) kamaa? Sitä kohtaan mulla on vahvat ennakkoluulot silotellun kuuloisena muka-rankkana autoradiorokkina. Bond-tunnari "You Know My Name"kään ei iskenyt.
Pääasia kuitenkin on, että pääsen sentään näkemään Cornellin, nimittäin kyllä 30 vuoden päästä vituttaisi, jos tämä olisi ollut ainoa tsäänssi nähdä mies ja kuulla "Black Hole Sun" tämän mahtavan laulajan suusta. Noh, onneksi pääsen toipumaan tuon keikan pettymyksistä heti seuraavana päivänä PMMP:n Huvilateltan-keikalle ("siitä tulee meidän kaikkien aikojen spessuin keikka" - P. Vesala Pemu-foorumilla). XD
maanantaina, elokuuta 27, 2007
tiistaina, elokuuta 21, 2007
np. Weezer - lähes koko tuotanto shufflella
Jestas sentään jälleen kerran. Viime viikolla laitoin neljä Kornin levyä soimaan shufflelle iTunesissani ja nyt tuli tehtyä samankaltainen juttu Weezerin suhteen. En oo kuunnellu ekaa levyä (sinikantinen S/T, '94) ja Pinkertonia ('96) pitkään aikaan, ja kylläpä nuo tippuivat.
Luin tässä kuuntelun yhteydessä nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa Pinkertonin sanoja ja levystä avautui jokin uusi ulottuvuus, kun selvisi kuinka henkilökohtaisen ja yksityiskohtaisen oloisia kuvauksia Rivers Cuomo on elämästään kirjoittanut. Pakko se on myöntää: Pinkerton liittyy nyt Tehosekoittimen Köyhät syntiset ('97) -kiekon seuraan siihen joukkoon levyjä, jotka ovat kansiossani Tälläistä elämää olisin halunnut teininä elää.
Weezerin viimeisintä levyä (Make Believe ('05)) ei tehnyt mieli hankkia ollenkaan kun tuli kuultua se "Beverly Hills"-biisi, ja samoihin aikoihin PMMP otti mut puolinelsoniin. Miksa kuitenkin kirjoitti taannoin blogiinsa päässeensä lopulta levyyn sisälle ja sen innoittamana olen päättänyt hankkia levyn kuunteluun. Jos se muu kama sitten tosiaan olisi vähän eri maata.
Luin tässä kuuntelun yhteydessä nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa Pinkertonin sanoja ja levystä avautui jokin uusi ulottuvuus, kun selvisi kuinka henkilökohtaisen ja yksityiskohtaisen oloisia kuvauksia Rivers Cuomo on elämästään kirjoittanut. Pakko se on myöntää: Pinkerton liittyy nyt Tehosekoittimen Köyhät syntiset ('97) -kiekon seuraan siihen joukkoon levyjä, jotka ovat kansiossani Tälläistä elämää olisin halunnut teininä elää.
Weezerin viimeisintä levyä (Make Believe ('05)) ei tehnyt mieli hankkia ollenkaan kun tuli kuultua se "Beverly Hills"-biisi, ja samoihin aikoihin PMMP otti mut puolinelsoniin. Miksa kuitenkin kirjoitti taannoin blogiinsa päässeensä lopulta levyyn sisälle ja sen innoittamana olen päättänyt hankkia levyn kuunteluun. Jos se muu kama sitten tosiaan olisi vähän eri maata.
sunnuntai, elokuuta 12, 2007
np. The Stooges - Fun House ('70)
Perhana vieköön nyt sentään. Olin luullut jo kahden vuoden ajan, että yksi jo kerran valmiiksi tekemäni suoraviivainen ja likais-soundinen purkauskappale on tarkempaa miksausta vailla valmis, ja nyt saatuani tuon Reaper-ohjelman koneelle ajattelin, että hienoa, vihdoinkin, nyt tehdään nopeasti ja helposti biisi valmiiksi.
Muutamassa erässä olen sitä tällä viikolla nauhoitellut kunnes pari tuntia sitten ryhdyin soittotoimenpiteisiin viimeistelymielessä. Koska musta on tylsää harjoitella kappaleita ihan täysin valmiiksi, päädyn usein aloittamaan nauhoituksen tietoisena siitä, että jossain kohtaa saattaa tulla improvisoitua pieniä uusia kohtia ja kappale saattaa vähän muuttua lennossa.
Mutta voi vittujen vittu. Biisi on ollut siis pari vuotta mukamas valmiissa kuosissa, kunnes ensin huomasin, että D-F#-f#-f#-f#-c# -vireen sijaan on paljon kannattavampaa soiton kannalta helpottavampaa virittää tuo matala d tuohon samaan fissään missä toka ylinkin kieli on, ja sitten äsken viimeisimmän pohjanauhoituksen aikana hiffasin vähän vittuuntuneena että voi vittu, tähän yhteen väliin tarvitaan kokonaan uusi osa. Keskisormi! Aivot kuumenivat tuosta sen verran, ettei jatkaminen onnistu nyt, se on jätettävä toiseen iltaan. Toivottavasti en aja biisiä liian kauas alkuperäisestä kunnon suoraviivainen purku -ideasta. Pituutta on jo nyt neljä minuuttia, josta tosin intro taitaa haukata melkein minuutin.
Olen päättänyt, etten yritä hinkata tai runtata mitään mihinkään peruspopbiisimuottiin vaan sen sijaan, että minä veisin biisiä, annan biisin viedä minua. Biisien rakenteiksi saattaa siis teoriassa tulla mitä tahansa, eräänä mahdollisena ääripäänä semmoinen missä mikään osa ei toistu, ja toisena semmoinen missä vedetään samaa kuviota koko vitun biisi.
Niin kuin esimerkiksi The Stooges vetää. Jonkun verran bändin tuotoksia nyt kuulleena mulle on tullut päähän mielikuva, että niillä on helvetin monta kahden soinnun vaihteluun perustuvaa biisiä (kenties vähän kuten Nick Cavella?), ja parin säkeistön ja kertsin jälkeen jatketaan samaa juttua Iggyn improvisoidessa päälle jotain "I FEEL ALRIGHT!"-tyyppistä matskua.
Musiikkinsa on siis periaatteessa erittäin helppotajuista, mutta toisaalta taas erittäin haasteellista. Suurin haasteellisuus piillee siinä, että Stoogesilla on Velvet Undergroundin kanssa ikuinen ja ylitsepääsemätön (sekä ainakin Please Kill Me -kirjan perusteella ansaittu) maine punkin ja Iggyllä sex, drugs & r'n'r -meiningin esi-isänä, ja jokaisella rockista pitävällä ihmisellä on ennen bändin tuotosten kuulemista varmaan jonkin sortin sisäinen paine ja tahto ymmärtää Stoogesin musaa ja pitää siitä.
Mutta mitä tapahtuu, jos joku laitettuaan Stoogesia soimaan huomaakin, että eihän tässä oikeastaan tapahdu mitään... tämähän on vähän tylsää kun monessa biisissä vetävät vaan tota samaa juttua koko ajan... Sex Pistols sentään hyökkää Nevermind the Bollocksilla ('77) nopeasti naamalle ja niillä on ekalla kerralla mieleen jääviä juttuja... ONKO MUSSA JOTAIN VIKANA JOS/KUN MÄ EN HIFFAA STOOGESIA???...
Juu, meikäläiselle iskenyt Stoogesilta lukuisa biisi, esim. "Gimme Danger", "Not Right" sekä aivan älyttömät "I Wanna Be Your Dog" ja "Search and Destroy". Jamittelumeininki pisti alussa vähän ahtaalle, mutta nyt kun sen on tajunnut ja hyväksynyt, voi yrittää antaa sen vain olla ja antaa sen hyökätä kimppuun jos on hyökätäkseen. Mutta mitenkä se toimii keikalla? The Stoogesilla on minulle 9. syyskuuta paljon näytettävää ja todistettavaa.
Muutamassa erässä olen sitä tällä viikolla nauhoitellut kunnes pari tuntia sitten ryhdyin soittotoimenpiteisiin viimeistelymielessä. Koska musta on tylsää harjoitella kappaleita ihan täysin valmiiksi, päädyn usein aloittamaan nauhoituksen tietoisena siitä, että jossain kohtaa saattaa tulla improvisoitua pieniä uusia kohtia ja kappale saattaa vähän muuttua lennossa.
Mutta voi vittujen vittu. Biisi on ollut siis pari vuotta mukamas valmiissa kuosissa, kunnes ensin huomasin, että D-F#-f#-f#-f#-c# -vireen sijaan on paljon kannattavampaa soiton kannalta helpottavampaa virittää tuo matala d tuohon samaan fissään missä toka ylinkin kieli on, ja sitten äsken viimeisimmän pohjanauhoituksen aikana hiffasin vähän vittuuntuneena että voi vittu, tähän yhteen väliin tarvitaan kokonaan uusi osa. Keskisormi! Aivot kuumenivat tuosta sen verran, ettei jatkaminen onnistu nyt, se on jätettävä toiseen iltaan. Toivottavasti en aja biisiä liian kauas alkuperäisestä kunnon suoraviivainen purku -ideasta. Pituutta on jo nyt neljä minuuttia, josta tosin intro taitaa haukata melkein minuutin.
Olen päättänyt, etten yritä hinkata tai runtata mitään mihinkään peruspopbiisimuottiin vaan sen sijaan, että minä veisin biisiä, annan biisin viedä minua. Biisien rakenteiksi saattaa siis teoriassa tulla mitä tahansa, eräänä mahdollisena ääripäänä semmoinen missä mikään osa ei toistu, ja toisena semmoinen missä vedetään samaa kuviota koko vitun biisi.
Niin kuin esimerkiksi The Stooges vetää. Jonkun verran bändin tuotoksia nyt kuulleena mulle on tullut päähän mielikuva, että niillä on helvetin monta kahden soinnun vaihteluun perustuvaa biisiä (kenties vähän kuten Nick Cavella?), ja parin säkeistön ja kertsin jälkeen jatketaan samaa juttua Iggyn improvisoidessa päälle jotain "I FEEL ALRIGHT!"-tyyppistä matskua.
Musiikkinsa on siis periaatteessa erittäin helppotajuista, mutta toisaalta taas erittäin haasteellista. Suurin haasteellisuus piillee siinä, että Stoogesilla on Velvet Undergroundin kanssa ikuinen ja ylitsepääsemätön (sekä ainakin Please Kill Me -kirjan perusteella ansaittu) maine punkin ja Iggyllä sex, drugs & r'n'r -meiningin esi-isänä, ja jokaisella rockista pitävällä ihmisellä on ennen bändin tuotosten kuulemista varmaan jonkin sortin sisäinen paine ja tahto ymmärtää Stoogesin musaa ja pitää siitä.
Mutta mitä tapahtuu, jos joku laitettuaan Stoogesia soimaan huomaakin, että eihän tässä oikeastaan tapahdu mitään... tämähän on vähän tylsää kun monessa biisissä vetävät vaan tota samaa juttua koko ajan... Sex Pistols sentään hyökkää Nevermind the Bollocksilla ('77) nopeasti naamalle ja niillä on ekalla kerralla mieleen jääviä juttuja... ONKO MUSSA JOTAIN VIKANA JOS/KUN MÄ EN HIFFAA STOOGESIA???...
Juu, meikäläiselle iskenyt Stoogesilta lukuisa biisi, esim. "Gimme Danger", "Not Right" sekä aivan älyttömät "I Wanna Be Your Dog" ja "Search and Destroy". Jamittelumeininki pisti alussa vähän ahtaalle, mutta nyt kun sen on tajunnut ja hyväksynyt, voi yrittää antaa sen vain olla ja antaa sen hyökätä kimppuun jos on hyökätäkseen. Mutta mitenkä se toimii keikalla? The Stoogesilla on minulle 9. syyskuuta paljon näytettävää ja todistettavaa.
maanantaina, elokuuta 06, 2007
np. Nine Inch Nails - The Downward Spiral ('94)
Eilen Ankkarockissa minusta tuli (kuivahkosti sanottuna) kahden bändin fani. The Ark ja Nine Inch Nails ensinnäkin heittivät sellaiset keikat, ettei tullut paljoa kelloa katseltua vaikka molemmilla keikoilla tunsin vain muutaman biisin, ja toiseksi: vaikka molemmat bändit ovat olleet tuttuja jo aikaisemmin, nämä keikat auttoivat minua ymmärtämään enemmän mistä niissä "on kyse".
Enää mua ei taida juurikaan haitata, että musiikkityylillisesti The Ark on hemmetin kaukana siitä, mitä tavallisesti kuuntelen eikä se, etten ole koskaan pystynyt samaistumaan musiikkiin, jossa lauletaan esim. "I want to fuck you like an animal", kuten NIN:n "Closer":ssa.
Ola Salo ja Trent Reznor ovat molemmat aika presidenttejä.
Nine Inch Nails on yhdistellyt metallia ja koneita jo ainakin 15 vuotta, ja jo nyt sitten tulee hiffatuksi että perhana, tuohan ei pelkästään toimi vaan kuulostaa hemmetin mageelta. Diggaan hemmetisti siitä erittäin diskanttisesta skittasäröstä ja hyökkäävästä tavasta käyttää sitä. Samaten ne konejutut ainakin tuolla keikalla kuulosti tosi mageilta, ja pelkkiin konejuttuihin perustuvat biisitkin olivat intensiivisyydessään keikalla tosi vangitsevia. Kun joissakin kohdissa vielä oli ripaus noisea niin ahh... Ja niin, huolimatta esim. tuosta "Closer":n rivistä, bändin sanoitusmaailma taitaa pääasiassa olla kuitenkin tuota syvä itsetutkiskelu -osastoa, mikä ei kohdallani ole jarruttava elementti mahdollisen bändistä pitämisen suhteen.
Pitäis alkaa hommaa tota tuotantoa nyt sit varmaan hommailla. Nyt ei kuitenkaan ihan päättömänä kanana uskalla kauppaan hyökätä, sillä nyt kesän aikana on keikkalippuihin mennyt rahaa n. 160€. No, onneks toi jo mulla oleva The Downward Spiral ei oo vielä täysin hallussa, joten voinen keskittyä siihen.
The Arkin jäsenille mun on valitettavasti todettava etten tiedä, tulenko koskaan ostamaan yhtään heidän levyään. Ehkä ostan live-DVD:n, jos sellaista on? Ymmärrän miksi bändin keikat myydään Suomessa heti loppuun. Bändi tarjosi tunnin ja vartin verran heti ensi kuulemalta erittäin pätevän kuuloisia pop/rock-biisejä, hyvää tuulta ja hienon show:n Ola Salon julistaessa rakkauden manifestiaan ja ollessa vastaansanomattomasti myös toisen esille tuomansa asian ilmentymä, eli uskalluksen olla oma itsensä. I'm in.
Enää mua ei taida juurikaan haitata, että musiikkityylillisesti The Ark on hemmetin kaukana siitä, mitä tavallisesti kuuntelen eikä se, etten ole koskaan pystynyt samaistumaan musiikkiin, jossa lauletaan esim. "I want to fuck you like an animal", kuten NIN:n "Closer":ssa.
Ola Salo ja Trent Reznor ovat molemmat aika presidenttejä.
Nine Inch Nails on yhdistellyt metallia ja koneita jo ainakin 15 vuotta, ja jo nyt sitten tulee hiffatuksi että perhana, tuohan ei pelkästään toimi vaan kuulostaa hemmetin mageelta. Diggaan hemmetisti siitä erittäin diskanttisesta skittasäröstä ja hyökkäävästä tavasta käyttää sitä. Samaten ne konejutut ainakin tuolla keikalla kuulosti tosi mageilta, ja pelkkiin konejuttuihin perustuvat biisitkin olivat intensiivisyydessään keikalla tosi vangitsevia. Kun joissakin kohdissa vielä oli ripaus noisea niin ahh... Ja niin, huolimatta esim. tuosta "Closer":n rivistä, bändin sanoitusmaailma taitaa pääasiassa olla kuitenkin tuota syvä itsetutkiskelu -osastoa, mikä ei kohdallani ole jarruttava elementti mahdollisen bändistä pitämisen suhteen.
Pitäis alkaa hommaa tota tuotantoa nyt sit varmaan hommailla. Nyt ei kuitenkaan ihan päättömänä kanana uskalla kauppaan hyökätä, sillä nyt kesän aikana on keikkalippuihin mennyt rahaa n. 160€. No, onneks toi jo mulla oleva The Downward Spiral ei oo vielä täysin hallussa, joten voinen keskittyä siihen.
The Arkin jäsenille mun on valitettavasti todettava etten tiedä, tulenko koskaan ostamaan yhtään heidän levyään. Ehkä ostan live-DVD:n, jos sellaista on? Ymmärrän miksi bändin keikat myydään Suomessa heti loppuun. Bändi tarjosi tunnin ja vartin verran heti ensi kuulemalta erittäin pätevän kuuloisia pop/rock-biisejä, hyvää tuulta ja hienon show:n Ola Salon julistaessa rakkauden manifestiaan ja ollessa vastaansanomattomasti myös toisen esille tuomansa asian ilmentymä, eli uskalluksen olla oma itsensä. I'm in.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)