Meidän fanit on maailman uskollisimpia

Olen pohtinut Mokoman jättämistä, ts. sitä, etten enää ostaisi heidän seuraavaa, 28.11. julkaistavaa levyään. Lempilevyni "uuden", eli oman levy-yhtiön aikaisen Mokoman tuotannosta on Kurimus ('03), joka on pirteä ja innokas thrash metal -levy, ja sen jälkeiset kiekot Tämän maailman ruhtinaan hovi ('04) ja Kuoleman laulukunnaat ('06) ovat molemmat myös todella hyviä levyjä, mutta tuolla viimeisimmällä meno alkoi etääntyä niistä jutuista, joista Mokomassa eniten pidin. Eniten mietityttivät parin biisin emo-vetoinen valituslaulu ja koko levyn läpi päällä ollut jurnottava epätoivo ja ahdistus.

Tähän liittyen voidaankin siis sanoa, etten ole Mokoman uskollinen fani. Itse asiassa en ole minkään bändin uskollinen fani. Itse asiassa aina kun jossain nousee esille käsite "fanien uskollisuus", poistan aseestani liipasimen.

Mitä vittua tuo oikeastaan tarkoittaa? Sitäkö, että kun on kerran löytänyt jonkin bändin josta pitää paljon ja alkanut pitää itseään bändin fanina, tuo status on teräsbetoniin valettu ja ko. henkilö ostaa kaikki julkaisut mitä bändi koskaan tulee tekemään ilman minkäänlaista kritiikkiä materiaalin suhteen? Voisiko tällainen uskollinen fani esimerkiksi sanoa, että "enhän mä näistä uusimmista levyistä oo enää oikeestaan tykänny, mutta kyllä mä kyllä pysyn bändin takana loppuun asti" tai "kyllä se oli silloin 80-luvun alussa niin kova, että kyllä mä vieläki keikoilla käyn"? Kyse olisi siis laiskasta musiikinkuuntelijasta joka pelkää menevänsä pois tolaltaan, jos joutuisi miettimään uuden lempparibändin etsimistä itselleen.

Vai ovatko jutun keksineet hiipuvat (hevi)bändit, jotka yrittävät saada faninsa tuntemaan olonsa paremmaksi etteivät viimeisetkin palkanmaksajat jättäisi laivaa? "Joillaki bändeillä suosio tulee ja menee, mutta meidän fanit on kyllä uskollista porukkaa ja pysyvät mukana vaikeinakin aikoina".

Omalta osaltani lähimpänä tuota "uskollista faniutta" on tietysti suhteeni Sonic Youthiin. Olen ollut fani jostain vuoden '96 tienoilta ja hyllyssä on koko yleinen tuotanto plus vähän vielä päälle. Tässä bändissä kun ei ole kyse yksittäisten biisien tai välttämättä edes levyjen diggailusta - Sonic Youth on mielentila.

Bändi oli innovatiivinen ja jännittävä koko 80-luvun ja kultakausi oli 80-/90-lukujen vaihteessa, siis yli 15 vuotta sitten. Vuosituhanteen vaihteen tienoilta olen päässyt hankkimaan levyt niiden ilmestymisten tahdissa, ja vaikka ko. levyt eivät ole edustaneet lempikiekkojeni hurjan herkkää menoa ja rosoisempaa soundimaailmaa, oli hankintoihin ihan tyytyväinen, koska... ne eivät pettäneet. Tai jotain.

Vuoden 2004 Sonic Nurse kuitenkin oli kuitenkin lopettaa osaltani koko vitun jutun, ja viimeistään tuo levy saikin minut manaamaan ja huutamaan ilmi kaikki seikat, jotka viimeisimmät vuodet salaa olivat vituttaneet. Kolmesta laulavasta jäsenestä vain yksi oikeasti osaa. Kimin ei pitäisi tehdä biisejä ollenkaan. Steve on soittanut samaa komppia 15 vuotta eikä sitäkään aina niin hyvin. Mitä ne oikeasti ovat sen ja sen biisin punaiseksi langaksi mieltäneet? Antaisivat joskus jonkun muun tuottaa itteään etteivät hukkuisi omaan cooliin itseriittoisuuteensa. Viime vuoden Rather Rippedin hankkiminen alkoi kiinnostaa vasta yli puoli vuotta levyn ilmestymisen jälkeen, mutta onneksi se palautti spontaaniudellaan luottamuksen bändiin.

Haluanko todistaa itselleni etten ole Sonic Youthin "uskollinen fani"? Ainakin haluan ajatella etten ole. Vaikka se on elämäni tärkein bändi, ei sen levyn hankkiminen ilmestymispäivänään (ts. mahdollisimman nopeasti) ole mulle tärkeää. Sellaisiakin bändejä onneksi on.

Niin. Onko Mokoma sellainen? Minusta tuntuu, että luottamusta on ja haluan pysyä mukana. Mm. pidän Marko Annalasta niin paljon. Mies yllätti ja ihastutti taas Soundin haastattelussa puhumalla kummallisen pohdiskelevia juttuja sekä kertomalla pitäneensä uuden levyn sanoitusten teon punaisena lankana sitä, että nykyaika tukahduttaa ihmisen alkukantaisuuden. Piru vie, mä oon tossa niin mukana. Levy siis mennee ostoon, mutta taitanen haluta odotella vinyylipainosta.

Last.fm-suhteeni, may you rot in hell

Välttääkseni mahdollisen lopullisen hermojeni kyrvähtämisen ostin tiistai-aamuna kannettavan Macin. Kone- ja erityisesti musahommat ovat siitä lähtien olleet käymistilassa, mikä on ihan luonnollista ottaen huomioon sen, että uuteen vehkeeseen pitäisi nyt siirtää kaikki se kama jolla luulee joskus vielä jotain tekevänsä.

Minulla oli käsitys, että musiikin siirto kävisi helposti. Musahan on valmiina iPodilla, joten laite vain kiinni Heseen, piilotetut tiedostot näkyviin (musa podillahan on piilotettuna, sekaisin olevissa kansiossa biisinimet koodattuina, jotta yksittäisten biisien ja levyjen siirto Podilta koneelle olisi mahdollisimman hankalaa) ja do the drag and drop koko saatana* musiikille.

Hhhmmm... Haistakaa aivan saatana* pitkä vitt*. Koko saatana* järjestelmässä ei ole mitään merkkiä siitä, mistä nuo vitu* pilotetut tiedostot saisi näkyville. Ja tämä "koko iPodin sisällön siirto koneelta toiselle" on Applenkin mielestä ihan ok juttu. Mulle siis ei tule näkyviin kansiota, joka virallisten ohjeidenkin mukaan pitäisi tulla.

Erinäisten ja pitkällisten vaiheiden jälkeen päädyn soittamaan Applen asiakastukeen. Erinäisten ja pitkällisten viheiden jälkeen minua neuvotaan käyttämään erästä netistä löytyvää, kolmannen osapuolen tekemää ohjelmaa.

Kerrataan. Apple on tehnyt musiikin siirtämisen iPodilta tietokoneelle vittumaise* vaikeaksi, joten Applesta riippumattomat firmat koodaavat ohjelmia, joilla ym. asian voi tehdä helposti kusten näin Applen nilkoille. Minulle tulee asiaan liittyvä ongelma jonka ratkaisemiseen pyydän apua Applelta. Apple ei kuitenkaan osaa neuvoa minua oman laitteensa suhteen, joten he neuvovat minua käyttämään näitä heidän omat koodauksensa purkavia ohjelmia. "Tota noi meidän tyypit täällä käyttää."

Asian päätös: ohjelma, jota minua neuvottiin käyttämään, ei edes ole mäkillä vaan PC:llä toimiva. 

Täytyi pitää lepopäivä, ettei olisi mennyt mäkin kanssa hermot jo tässä vaiheessa.

-------

Tietokoneen vaihto antoi mulle nyt kuitenkin tilaisuuden irtautua yhdestä suuresta addiktiostani, nimittäin last.fm:stä. Liittymisestäni eli joulukuusta 2005 lähtien en ole kuunnellut musiikkia vain itse kuuntelemisen ilosta, vaan siihen on liittynyt myös tieto siitä, että se kaikki rekisteröityy jonnekin. Silloin tuo oli pitkäaikaisen haaveen toteutuminen, ja kun viime keväänä ohjelmistoon saatiin tuki myös iPodissa kuunnelluille biiseille, oli kate kuunneltujen biisien muistiin kirjautumiselle täydellinen.

Samalla kävivät turhiksi niin hyllyn CD:t kuin vinyylitkin. Eihän niiden kuuntelemisella ollut enää merkitystä, kun niiden kuuntelut eivät näkyneet last.fm:ssa. Tein last.fm:stä aloitussivuni ja mahdolliset kuuntelutietojen päivittymiset piti käydä tsekkamassa harva se hetki.

Kuuntelustani tuli laskelmoivampaa spontaaniuden kärsiessä. Podin kuuntelutietojen siirtämisestä iSproggleriin tuli jokaisen tietokoneen avauksen yhteyteen liittyvä rituaali, ja jos jotkut podi-kuuntelut pyyhkiytyivät jonkin källini takia ohjelmien muisteista, laitoin ko. biisit soimaan uudestaan iTunesiin jotta kuuntelutiedot pysyivät ajantasalla. Noiden soittojen yhteydessä volyymin piti tietysti olla nollilla, koska muuten olisin kuullut ko. biisit uudestaan ja niistä olisi tullut uusi kuuntelukerta.

Täydellisyys on valtavan upea asia, ja ainoa ymmärrettävä päämäärä. Esim. podibiisikuunteluista stressaamisen lopettaminen ei ole vaihtoehto, koska silloin kuuntelijatietoni eivät olisi minun kuuntelijatietoni vaan puutteelliset, epätäydelliset kuuntelijatietoni, ja silloin koko sivustolta katoaa mulle merkitys.

Voisinko käydä ehkä kerran parissa viikossa vilkaisemassa mitä sitä on sattumalta tullut kuunneltua? Haista kekkonen. Tili vittuu* ja aika vitu* nopeasti.

Perhana kun on tuntunut vapauttavalta kuunnella eilen Pemujen uutta Puuhevonen-cd:tä ja tänään Bo Diddleyn 16 All-Time Greatest Hits -vinyyliä ('64) ilman tietynlaisia huolia. Ja olen mä muutakin musiikkia nyt kuunnellut, mutta onko sen kaiken kirjaaminen jonnekin muiden näkyville niin vitu* tärkeää?