np. The Smiths - Hatful of Hollow ('84)

Minulla on ollut The Smithsiltä kokoelmia kuunneltavina jo monen vuoden ajan. Ja siis vain kokoelmia, joissa on lähinnä näitä sinkkubiisejä. Hiljattain totesin kuitenkin kuunnelleeni ne jossain määrin puhki ja koska olen pitänyt kuulemastani tarpeeksi, totesin että haluan lisää Smithsiä. Nyt Meat Is Murderia ja Strangeways, Here We Comea kuunneltuani olen törmännyt tähän (jo Pixiesin kanssa koettuun) ilmiöön: miten näihin levyihin voi enää suhtautua "levyinä", kun iskevimmät(?)/parhaat(?) biiseistä on kuullut 30 kertaa ja loppuja ei kertaakaan? Jep, ekan kerran kokonaisena läpi, mutta sitten on pakko paneutua pelkästään kuulemattomiin biiseihin. Pahinta on, että jos levyllä on luokkaa kymmenen biisiä ja niistä neljä tai viisi on jo näitä tuttuja.

np. Ville Leinonen & Valumo - Kimaltavia Unelmia ('01)

Sunnuntaina on Placebon keikka Jäähallissa. Olin pääkallopaikalla (Stockalla) jonottamassa lippua, kun ne maaliskuussa myyntiin tulivat. Olen kai ainakin itselleni todennut, että odotan tätä keikkaa enemmän kuin kesän '02 Sonic Youthin Ilosaari-vääntöä. Toisin kuin SY, Placebo on mulle vielä ajankohtainen, eli olen ollut innoissani bändin ihan viimeisimmästäkin levystä ja yleisestikin bändillä on semmoinen kulta-aika koko ajan menossa. SY kun taas oli parhaimmillaan jo 80-90 -lukujen vaihteessa, ja mulle itsellenikin kuumimmillaan muistaakseni jo 90-luvun puolella.

Tänään tuli uusi Soundi, ja siinä oli arvostelu Ville Leinosen keikasta. Leinosen tuorein julkaisuhan on iskelmälainabiisilevy Hei!, ja tuon levyn kamaan keikka on pohjautunut. Leinonen on yhdessä aikaisemmassa Soundissa sanonut tämän levyn olevan yritys nostaa hiipumassa olevaa suosiota uuteen nousuun. Arvostelija kuitenkin kirjoitti keikan "kääntyneen usein huonosti treenatuksi ravintolakabareeksi" ja Leinonen oli myös suhtautunut esitykseensä välinpitämättömästi, kenties välillä jopa pelleillen.

Amerikan 80-luvun indie-underground-skeneä kiehtovasti purkaneessa Michael Azerradin Our Band Could Be Your Life -kirjassa kerrottiin, kuinka kovassa nosteessa olleen The Replacements -yhtyeen keikalle oltiin kutsuttu muistaakseni jonkin ison levy-yhtiön pomo, ja tekemällä vaikutuksen häneen bändi olisi saattanut kenties saada paremman levytyssopimuksen. Juuri tuosta syystä kuitenkin bändi veti keikan läskiksi, eli juuri silloin kun olisi pitänyt yrittää parhaansa, bändi halusi kaikilla tavoin välttää tosissaan yrittämistä.

Kenties taustalla on ajatus siitä, että bändi menettää jotain itsestään, jos se tekisi mitään uran tekemisen ehdolla sekä se, että yrittämistä voi seurata aina epäonnistuminen eikä se välttämättä tee itsetunnolle hyvää, varsinkaan jos ajattelee saavansa ivaa osakseen vielä muiltakin. Jos epäonnistut tahallasi, pysyt turvamaailmassasi.

Jotenkin minulle tulee Leinosesta samanlainen kuva, eli silloin kun odotukset ovat kovimmillaan, artisti haluaa ne pahiten pettää. Hän ei halua näyttää, että hän olisi tekemässä jotain vitun uraa. Hän on herkkä ja lahjakas taiteilija, joka ehkä pohjimmiltaan ajattelee, että 90-00 -lukujen Suomi ei ole oikea paikka hänen taiteelleen.

Lauluntekijänä mulla on Leinosesta kuva erittäin taitavana sellaisena, vaikka kunnolla kokemusta mulla ei olekaan kuin yhdestä levystä. Studiotuotteet ovat huolella mietittyjä ja tuotettuja, mutta mutta... Yhtenä hetkenä mies saattaa revittää äänellään täysiä itseään säästelemättä, mutta hetken päästä muuttaa ilmaisuaan joksikin, jonka voi tulkita sarkastiseksi leikinlaskuksi.

Mies vaan ei halua näyttää muille, että yrittäisi ihan tosissaan. Kenties jopa odottelee sitä, kuinka 20 vuotta uransa loppumisen jälkeen Leinosen levyt "löydetään" uudestaan ja hänestä puhutaan siihen sävyyn, että kuinka hienoja nämä levyt ovatkaan ja kuinka "kukaan" ei "tajunnut" digata hänestä silloin vuosituhanteen vaihteen tienoilla.

np. Erasure - Chorus ('91)

Mulla on kymmenen levyä kirjastosta lainassa. Viime vuosituhannen puolella oisin todnäk selvinny tommosen lainalevymäärän kanssa helposta parissa viikossa, mutta nyt taitaa olla vaikeempaa.

Kymmenessä vuodessa kun mulle on ehtinyt kertyä aika paljon musiikkia ja valinnanvaraa kuuntelemisen suhteen, ja kun kaikki (tällä hetkellä 4972 biisiä, n. 14,2 päivää; iPodissa vielä enemmän) on vielä tuolla goddamn iTunesissa überhelposti päälle pistettävissä... Vaatii todellista paneutumishalua saada esim. nyt näistä kaikista lainassa olevista levyistä kunnon kuva. Koneelle syötän levyt vasta kun olen todennut musan mittapuuni mukaan riittävän hyväksi.

Tää Erasure vm. '91 tosiaan kuulostaa melkein Depeche Modelta ca. Speak & Spell, ainakin verrattuna saman ajan Depeen. Tuo Vince Clarke -yhteys vain piti käydä nyt tässä läpi. Tää on aika kevyen oloista. Jatkokuuntelukerroilla pitänee löytyä todella sytyttäviä pophelmimelodioita, jotta tämä pääsee "jatkoon". Hmm, yllätyksenä tulee, että ainakin kappaleet "Breath of Life" ja "Love to Hate You" ovat tuttuja, vaikken käsittääkseni ole kuullut Erasurea sitten mun ja MTV:n suhteen kulta-ajan, eli about '92-'94.

Skitta on nyt vireessä...venaas. F-C-F-F-A-A eli tommonen f-duuri-valli.:) Tulin pari viikkoa sitte kai siihen johtopäätökseen, että saisin tollasella ""Sonic Youth -vireellä"" helpommin musanteonsyrjästä kiinni kuin perusvireellä. Yks pikku pätkä on tullu nauhalle, mutta tänään se ei oikein inspannut jatkotoimiin. Vaisua. Semmonen iloisen mahtipontisen hukuttava kitaraäänivallijuttu ois haussa. Saa nähä, että mimmosen biisin siitä sais ja että oisko siellä vaikka lauluaki, saatana. Oon todennu, että Curen Disintegration -biisirakenteet ei oo yhtään poissuljettuja. Pitäskö mun vaan saatana soittaa jotain samaa pohjaa (F-C -pohjaa siellä nyt on...) ensin nauhalle joku kymmenen minaa ja sitte improta kakkosraidalle kaikkea paskaa ja sit jälkeenpäin kuunnella kuulostiks siel mikään hyvältä.:) Ehkä?