np. The Stooges - Fun House ('70)

Perhana vieköön nyt sentään. Olin luullut jo kahden vuoden ajan, että yksi jo kerran valmiiksi tekemäni suoraviivainen ja likais-soundinen purkauskappale on tarkempaa miksausta vailla valmis, ja nyt saatuani tuon Reaper-ohjelman koneelle ajattelin, että hienoa, vihdoinkin, nyt tehdään nopeasti ja helposti biisi valmiiksi.

Muutamassa erässä olen sitä tällä viikolla nauhoitellut kunnes pari tuntia sitten ryhdyin soittotoimenpiteisiin viimeistelymielessä. Koska musta on tylsää harjoitella kappaleita ihan täysin valmiiksi, päädyn usein aloittamaan nauhoituksen tietoisena siitä, että jossain kohtaa saattaa tulla improvisoitua pieniä uusia kohtia ja kappale saattaa vähän muuttua lennossa.

Mutta voi vittujen vittu. Biisi on ollut siis pari vuotta mukamas valmiissa kuosissa, kunnes ensin huomasin, että D-F#-f#-f#-f#-c# -vireen sijaan on paljon kannattavampaa soiton kannalta helpottavampaa virittää tuo matala d tuohon samaan fissään missä toka ylinkin kieli on, ja sitten äsken viimeisimmän pohjanauhoituksen aikana hiffasin vähän vittuuntuneena että voi vittu, tähän yhteen väliin tarvitaan kokonaan uusi osa. Keskisormi! Aivot kuumenivat tuosta sen verran, ettei jatkaminen onnistu nyt, se on jätettävä toiseen iltaan. Toivottavasti en aja biisiä liian kauas alkuperäisestä kunnon suoraviivainen purku -ideasta. Pituutta on jo nyt neljä minuuttia, josta tosin intro taitaa haukata melkein minuutin.

Olen päättänyt, etten yritä hinkata tai runtata mitään mihinkään peruspopbiisimuottiin vaan sen sijaan, että minä veisin biisiä, annan biisin viedä minua. Biisien rakenteiksi saattaa siis teoriassa tulla mitä tahansa, eräänä mahdollisena ääripäänä semmoinen missä mikään osa ei toistu, ja toisena semmoinen missä vedetään samaa kuviota koko vitun biisi.

Niin kuin esimerkiksi The Stooges vetää. Jonkun verran bändin tuotoksia nyt kuulleena mulle on tullut päähän mielikuva, että niillä on helvetin monta kahden soinnun vaihteluun perustuvaa biisiä (kenties vähän kuten Nick Cavella?), ja parin säkeistön ja kertsin jälkeen jatketaan samaa juttua Iggyn improvisoidessa päälle jotain "I FEEL ALRIGHT!"-tyyppistä matskua.

Musiikkinsa on siis periaatteessa erittäin helppotajuista, mutta toisaalta taas erittäin haasteellista. Suurin haasteellisuus piillee siinä, että Stoogesilla on Velvet Undergroundin kanssa ikuinen ja ylitsepääsemätön (sekä ainakin Please Kill Me -kirjan perusteella ansaittu) maine punkin ja Iggyllä sex, drugs & r'n'r -meiningin esi-isänä, ja jokaisella rockista pitävällä ihmisellä on ennen bändin tuotosten kuulemista varmaan jonkin sortin sisäinen paine ja tahto ymmärtää Stoogesin musaa ja pitää siitä.

Mutta mitä tapahtuu, jos joku laitettuaan Stoogesia soimaan huomaakin, että eihän tässä oikeastaan tapahdu mitään... tämähän on vähän tylsää kun monessa biisissä vetävät vaan tota samaa juttua koko ajan... Sex Pistols sentään hyökkää Nevermind the Bollocksilla ('77) nopeasti naamalle ja niillä on ekalla kerralla mieleen jääviä juttuja... ONKO MUSSA JOTAIN VIKANA JOS/KUN MÄ EN HIFFAA STOOGESIA???...

Juu, meikäläiselle iskenyt Stoogesilta lukuisa biisi, esim. "Gimme Danger", "Not Right" sekä aivan älyttömät "I Wanna Be Your Dog" ja "Search and Destroy". Jamittelumeininki pisti alussa vähän ahtaalle, mutta nyt kun sen on tajunnut ja hyväksynyt, voi yrittää antaa sen vain olla ja antaa sen hyökätä kimppuun jos on hyökätäkseen. Mutta mitenkä se toimii keikalla? The Stoogesilla on minulle 9. syyskuuta paljon näytettävää ja todistettavaa.