Tänään on ollut hyvä päivä. Arcade Firen Neon Bible ilmeisesti kahmaisi meikäläisen kahdessa päivässä suihinsa, ja tuon levyn rohkaisemana ja lannistamana sain ainakin hetkeksi kirkastettua päähäni, minkä aiheisia sanoituksia haluaisin biiseissäni juuri nyt olevan. Kirjoitettuja rivejä kertyi jonkun verran, mutta niiden päätyminen osaksi mitään laulua on vielä pitkän matkan päässä. Toisaalta en haluakaan kiirehtiä tämän kanssa yhtään vaan antaa asioiden mennä omalla tahdillaan.
Musiikkimateriaalin puolesta tuli fiilis, että ehkä mun pitäisi sittenkin yrittää ainakin jonkun verran tehdä perinteisen pop-laulun muottiin meneviä juttuja. Ei välttämättä rakenteiden kautta vaan laulumelodioiden ja vaikkapa sanoitusten loppusointujen kautta ajateltuna.
Ja sovittaminen onkin sitten oma juttunsa. Vaikka esim. Arcade Firen sävellykset voi kuvitella vedettäväksi ihan mies&akustinen kitara -pohjalta, sovituksilla on yksi ansio siihen, miksi tuon kuuloinen musiikki on vaan niin helvetin paljon jännittävämpää ja koskettavampaa kuin yksin kitaran kanssa vedetty olisi. Ja vaikkapa niitä korkeita kaiutteita, joita interpolit ja blocpartyt vetävät kitaralla, AF vetää viululla. Mikä hämmästyttävää, se kuulostaa luonnollisemmalta.
Omalla tämän hetkisellä tallennuslaitteistollani/soitinvalikoimallani/soittotaidollani en voi tietenkään saada biisejä sen kuuloisiksi miltä niiden pitäisi kuulostaa, mutta on vain tyydyttävä pääsemään mahdollisimman lähelle. Toivottavasti saan tehtyä edes tyydyttäviä sävellyksiä, mitä ikinä se kullakin hetkellä sitten meinaakin.
sunnuntai, lokakuuta 21, 2007
torstaina, lokakuuta 18, 2007
np. Mokoma - Kuoleman laulukunnaat ('06)
Artisti Nönnönnöö on studiossa vääntämässä kiekkoa elämänsä vedossa ja uran parhaat biisit on saatu nauhalle. Siinä se on, klassikkolevy? Ei todellakaan vielä. Ensin pitää kasata optimaalinen levykokonaisuus. 30, 50 vai 70 minuuttia? 9, 13 vai 17 biisiä? Yrittääkö luoda tasapainoinen, koko levyn läpi kestävä kuuntelukokemus, vai tehdäkö vaikkapa levykauppakuuntelijan koukutusta silmällä pitäen esim. ensimmäisestä neljästä biisistä hemmetin vetävä paketti, vaikka kokonaisuus saattaisikin kärsiä? Noh, muuttujia on lukematon määrä.
Lättyyn tutustumisen alkumetreillä ei sen mahdollisen iskevyyden puutetta laita epäoptimaalisen kokonaisuuden piikkiin, varsinkaan jos edes osa kamasta tippuu. Vuosien mittaan on tottunut siihen, että biisit ja/tai levyjen osat aukeavat eri tahtiin.
Mutta jospa kerta toisensa jälkeen huomaakin esim. levyn alkupään potkivan kuin kolme kanaa, mutta levyn loppupuolella huomaakin tuumaavansa, että mitäs vittua tässä on nyt viimeiset 15 minuuttia tapahtunut? Mitään ei ole jäänyt päähän, punainen lanka on tipotiessään... JAAHAS! Voisiko olla, artisti on tehnyt itselleen hallaa päästämällä käsistään tuotoksen, jossa biisivalinnat/-järjestys eivät tue kokonaisuutta täten vaikeuttaen kuuntelijan mahdollisuuteen saada paras mahdollinen sellainen kuuntelukokemus, johon bändin tuon hetken uudella materiaalilla olisi pystynyt? Vai pitääkö ko. järjestys sisällään kenties jonkun kannanoton...? Minkäköhän verran muut miettivät näitä?
Kummallisten albumikokonaisuuksien kruunaamaton hallitsija meikäläisen kokemusten perusteella on tattadattadaa... suoraan Bostonista, Pixies! Tämän epämelodiasärinäkitarapopbändin neljästä studioalbumikokonaisuudesta kolme tuntuu menevän metsään. Surfer Rosan ('88) ja Doolittlen ('89) alkupuolet ovat kohtuuttomat hitikkäitä ja loppupuolella on tungettu kaikki jämä, ja Bossanovan ('90) keskiosa on aivan sekaisin. Ainoastaan vuoden 1991 Trompe Le Monde
pysyy järkevästi kasassa alusta loppuun. Bonuksena mainittakoon, että vuoden 1997 kokoelmakin Death to the Pixies: Best of 1987-1991 onnistuu lahjakkasti eksyttämään pahaa-aavistamattoman kuulijan.
Olen kuitenkin alkanut ajatella, että tuo levykokonaisuuksista tuleva hämmentävä fiilis on harkittu/väistämätön juttu, joka on linjassa mm. bändin toisinaan vinksahtaneiden sanoitusten, kitaramelodioiden ja biisirakenteiden kanssa.
The Pixies, vas. ylh. myötäpäivään: David Lovering, rummut; Joey Santiago, soolokitara; Black Francis, laulu ja rytmikitara; Kim Deal, basso ja laulu. Joka tapauksessa, Nirvanan ohella bändi aiheutti ihanasti metelöivillä pop-biiseillään influessaa kokonaiselle kitara-indie -sukupolvelle.
-----------------------------------
Pixiesin levyjä en ole jaksanut alkaa sormeilla, mutta ainakin Slipknot'n Iowa ('01), Hüsker Dün Flip Your Wig ('85) ja Dead Can Dancen The Serpent's Egg ('88) ovat levyjä, joille olen yrittänyt löytää optimaalisempaa kuuntelukokemusten mitään biisejä pois jättämättä. Alkupainotteisen Iowan kanssa en jaksanut kovinkaan kauaa, vaan olen tyytynyt kuuntelemaan levyn alkupuolta. Niin ikään erittäin alkupainoisesta Flip Your Wigistä olen jo parin vuoden ajan yrittänyt silloin tällöin saada tolkkua ja muistaakseni viime yrittämällä pari kuukautta sitten olin lähellä läpimurtoa. Pitäneekin lähiaikoina kokeilla, mihin jäin. The Serpent's Egg piti vääntää aivan päälaelleen, ja muutamassa kuukaudessa sain sen käsittämättömästä sekasikiöstä aika lailla kohdilleen, mutta sitten jostain syystä pääni taisikin ymmärtää mitä alkuperäisellä järjestyksellä oltiin haettu takaa. Noh, tuotakaan suurta ymmärryksen hetkeä ei olisi tapahtunut ilman kaikkia käänteitä.
Yhdestä melkein puolitoista vuotta aina vähän väliä painaneesta aivotoiminnan mutkistuttajasta pääsin kuitenkin eilen eroon. Kyllä, Mokoman 11 biisin Kuoleman laulukunnaat napsahti kohdalleen, ja lukuisten kokeilujen jälkeen palapeli meni paikalleen, kun lennosta kesken kuuntelua laitoin ysibiisin 'Tästä on hyvä jatkaa' soimaan ykkös- ja kakkosbiisien 'Valapatto' ja 'Ärräpää' välissä.
Paikanvaihdon selkeimmät seuraukset:
Lättyyn tutustumisen alkumetreillä ei sen mahdollisen iskevyyden puutetta laita epäoptimaalisen kokonaisuuden piikkiin, varsinkaan jos edes osa kamasta tippuu. Vuosien mittaan on tottunut siihen, että biisit ja/tai levyjen osat aukeavat eri tahtiin.
Mutta jospa kerta toisensa jälkeen huomaakin esim. levyn alkupään potkivan kuin kolme kanaa, mutta levyn loppupuolella huomaakin tuumaavansa, että mitäs vittua tässä on nyt viimeiset 15 minuuttia tapahtunut? Mitään ei ole jäänyt päähän, punainen lanka on tipotiessään... JAAHAS! Voisiko olla, artisti on tehnyt itselleen hallaa päästämällä käsistään tuotoksen, jossa biisivalinnat/-järjestys eivät tue kokonaisuutta täten vaikeuttaen kuuntelijan mahdollisuuteen saada paras mahdollinen sellainen kuuntelukokemus, johon bändin tuon hetken uudella materiaalilla olisi pystynyt? Vai pitääkö ko. järjestys sisällään kenties jonkun kannanoton...? Minkäköhän verran muut miettivät näitä?
Kummallisten albumikokonaisuuksien kruunaamaton hallitsija meikäläisen kokemusten perusteella on tattadattadaa... suoraan Bostonista, Pixies! Tämän epämelodiasärinäkitarapopbändin neljästä studioalbumikokonaisuudesta kolme tuntuu menevän metsään. Surfer Rosan ('88) ja Doolittlen ('89) alkupuolet ovat kohtuuttomat hitikkäitä ja loppupuolella on tungettu kaikki jämä, ja Bossanovan ('90) keskiosa on aivan sekaisin. Ainoastaan vuoden 1991 Trompe Le Monde
pysyy järkevästi kasassa alusta loppuun. Bonuksena mainittakoon, että vuoden 1997 kokoelmakin Death to the Pixies: Best of 1987-1991 onnistuu lahjakkasti eksyttämään pahaa-aavistamattoman kuulijan.
Olen kuitenkin alkanut ajatella, että tuo levykokonaisuuksista tuleva hämmentävä fiilis on harkittu/väistämätön juttu, joka on linjassa mm. bändin toisinaan vinksahtaneiden sanoitusten, kitaramelodioiden ja biisirakenteiden kanssa.
The Pixies, vas. ylh. myötäpäivään: David Lovering, rummut; Joey Santiago, soolokitara; Black Francis, laulu ja rytmikitara; Kim Deal, basso ja laulu. Joka tapauksessa, Nirvanan ohella bändi aiheutti ihanasti metelöivillä pop-biiseillään influessaa kokonaiselle kitara-indie -sukupolvelle.-----------------------------------
Pixiesin levyjä en ole jaksanut alkaa sormeilla, mutta ainakin Slipknot'n Iowa ('01), Hüsker Dün Flip Your Wig ('85) ja Dead Can Dancen The Serpent's Egg ('88) ovat levyjä, joille olen yrittänyt löytää optimaalisempaa kuuntelukokemusten mitään biisejä pois jättämättä. Alkupainotteisen Iowan kanssa en jaksanut kovinkaan kauaa, vaan olen tyytynyt kuuntelemaan levyn alkupuolta. Niin ikään erittäin alkupainoisesta Flip Your Wigistä olen jo parin vuoden ajan yrittänyt silloin tällöin saada tolkkua ja muistaakseni viime yrittämällä pari kuukautta sitten olin lähellä läpimurtoa. Pitäneekin lähiaikoina kokeilla, mihin jäin. The Serpent's Egg piti vääntää aivan päälaelleen, ja muutamassa kuukaudessa sain sen käsittämättömästä sekasikiöstä aika lailla kohdilleen, mutta sitten jostain syystä pääni taisikin ymmärtää mitä alkuperäisellä järjestyksellä oltiin haettu takaa. Noh, tuotakaan suurta ymmärryksen hetkeä ei olisi tapahtunut ilman kaikkia käänteitä.
Yhdestä melkein puolitoista vuotta aina vähän väliä painaneesta aivotoiminnan mutkistuttajasta pääsin kuitenkin eilen eroon. Kyllä, Mokoman 11 biisin Kuoleman laulukunnaat napsahti kohdalleen, ja lukuisten kokeilujen jälkeen palapeli meni paikalleen, kun lennosta kesken kuuntelua laitoin ysibiisin 'Tästä on hyvä jatkaa' soimaan ykkös- ja kakkosbiisien 'Valapatto' ja 'Ärräpää' välissä.
Paikanvaihdon selkeimmät seuraukset:
- koko levyn tasapaino menee paremmin kohdalleen, kun nyt jokainen "a-puolen" viidestä biisistä ei lähde viemään levyä uuteen suuntaan "b-puolen" kuuden biisin ollessa enää yksitotinen, tönnkä ja pitkäpiimäinen setti
- a-puoli on nyt kuusibiisinen monipuolisuus ja vaikka b-puolen biisit pomppaavat kokonaisuudesta huonommin esiin, uusi dynamiikka ei anna hukuttaa kuulijaa yksipuolisuuden suohon
- lätty saa tasaisemman liikkeellelähdön kun kakkosbiisi ei yritä lähteä viemään levyä uuteen suuntaan vaan antaa 'Ärräpää'n näyttää kykynsä kolmospaikan iskubiisinä (Mokoma laittoi tarkoituksella juuri nuo ym. kaksi bändin aikaisemmasta linjasta poikkeavaa biisiä levyn alkuun tarkoituksenaan hämmentää vanhaa kuulijaa, "eivätkös nuo tee sitä rässimetallia enää ollenkaan", mutta mihin tuota vaikutusta tarvitsee enää parin ekan kerran jälkeen?)
- radiohitin 'Kuu saa valtansa auringolta' rauhentava vaikutus hirveän melskeen lomassa säästyy nelosbiisiin
- kun 8-9 -pari 'Itken silmät päästäni'-'Säästä sanasi' siirtyy pykälän eteenpäin, kasvaa molempien teho ja merkitys, sillä nyt ISP ei ole pelkästään 'kakkospuolen' hitaampi kolmonen vaan edustaa myös levyn lopun alkua ennen kuin päästää näin SS:n runnomaan levyn tokavikana biisinä.
maanantaina, lokakuuta 15, 2007
np. The Clash - Give 'Em Enough Rope ('78)
Kävin eilen Kino Engelissä katsomassa The Clash -yhtyeestä parhaiten tunnetusta Joe Strummerista (1952-2002) tehdyn elämäkertaleffan Joe Strummer: The Future Is Unwritten. Strummer (oik. John Mellor) oli Ankarassa syntynyt diplomaatin ja sairaanhoitajan lapsi, joka peri isältään halun kyseenalaistaa kaikkea ja äidiltään halun sosialoida ihmisten kanssa mahdollisimman paljon. Hän kuoli yllättäen 50-vuotiaana synnynnäiseen sydänvikaan, jota ei oltu aikaisemmin huomattu.
Punkin nousussa Britannian puolella The Clash oli Sex Pistolsin jälkeen toiseksi näkyvin yhtye bändin ollessa poliittisesti erittäin aktiivinen ja brittiläisen yhteiskunnan valtarakenteita kritisoiva. The Clash teki duurivoittoista perusrockia, mutta tyttöjen ja autojen sijasta kappaleet kertoivat esim. pankkiryöstäjistä ja uramahdollisuuksien pohtimisesta. Bändi laajensi ja muutti ilmaisuaan jokaisella levyllään bändin jäsenten tuodessa esille myös reggae-, hip-hop-, funk- ja soul-mieltymyksiään.
vas.: Joe Strummer, laulu ja rytmikitara; Paul Simonon, basso ja laulu; Topper Headon, rummut; Mick Jones, soolokitara ja laulu. Yksi kaikkien aikojen cooleimmalta näyttävä bändi, eikö vain.:) Varsinkin niissä kuvissa, joissa Topperia ei ole...
Heidän päämääränsä oli tulla maailman isoimmaksi bändiksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä idealismiaan, mutta viidennen albuminsa Combat Rockin ('82) aikoihin yhtyeen soittaessa kymmenille tuhansille ihmisille Strummer alkoi kokea sisäisiä ristiriitoja asian tiimoilta. The Clashin hajottua miehistöjännityksiin ja -vaihdoksiin Strummerilla alkoi pitkä melankolian ja itsensä etsiskelyn ajanjakso, jonka yli hän pääsi vasta perustettuaan Joe Strummer & The Mescaleros -yhtyeen vuonna 1999.
Lempinimi Strummer, "rämpyttäjä", tuli muuten siitä, kun vasenkätisella Mellorilla ei ollut aikoinaan saatavilla vasurimallin kitaraa vaan joutui tottumaan oikurimallilla soittamiseen. Täten hänen vahvempi vasen kätensä kiisi otelaudalla kuin salama, mutta näppäilystä ei oikealla kädellä tullut mitään, vaan joutui aina rämpyttämään kaikkia kieliä kerralla.
Strummerin tarina kerrottiin vanhojen video- ja äänipätkien sekä lukuisten tuoreiden ystävä- ja työtoverihaastattelutuokioiden kautta. The Clashin musiikki ja Strummerin persoona on tehnyt moniin suuren vaikutuksen, ja mm. Steve Buscemi kertoi, kuinka kuultuaan tulevansa näyttelemään samassa elokuvassa Strummerin kanssa häntä alkoi jännittää yhtä paljon kuin olisi kuullut näyttelevänsä Marlon Brandon kanssa. Itse en ole päässyt sisälle Strummeriin ja hänen ajatustensa kiehtovuuteen, mutta rock-persoonana mies onkin huomattavasti moniulotteisempi kuin esim. Iggy ja Lemmy.
Tutustuin The Clashiin lukioaikoina, ja bändin poliittinen uhma sekä tietysti pätevät (punk)rockbiisit iskivät sopivaan saumaan juuri, kun olin kokemassa omaa pientä poliittista heräämistäni. Olen pitänyt itseäni bändin fanina, mutta olen joutunut kyseenalaistamaan tuota statusta viime vuosina. Nimittäin kun aloin kuunnella The Clashia, se ei tapahtunut kavereiden suositusten kautta vaan MINÄ ITSE löysin bändin kirjastosta lainatun London Calling ('79) -levyn kautta. Siitä tuli siis minun bändini, ja mulle tuommoinen on kai antanut aina vähän salaa lisäarvoa jonkun bändin diggaamiseen. Lisäbuustia tuli siitä, kun ko. löytö on rockmusiikin historiassa vielä kohtalaisen tunnettu ja arvostettu artisti.
Seuraavaksi eräs kysymys, jota on melkein väsymiseen tullut Joskan kanssa pohdittua: jos pidän paljon varmasti ainakin kymmenestä U2:n biisistä, olenko silloin bändin fani? Tai "diggari"? Megakokoluokan ja vieläpä pitkään esillä olleiden artistien tuotannosta on kuullut vaikkapa sinkkubiiseinä niin monta, että melkeinpä pakosti vastaan on tullut monta biisiä, joita ei ainakaan mielettömästi vihaa. Silti kokonaisia albumeja ei ole tullut koskaan kuultua, eikä niitä ehkä jaksaisikaan kuunnella. Salakavalasti saattaa pitää itseään jonkun megabändin fanina ja diggarina, vaikka on kuullut bändin tuotannosta vain murto-osan eikä ole koskaan joutunut kyseenalaistamaan tuota statusta kahlaamalla läpi levykokonaisuuksia ja pohdiskelemaan niillä mahdollisesti olevia asioita, jotka kertovat siitä mistä näissä bändeissä oikeasti on kyse.
Ei, en ole ainakaan U2:n, Egotripin, Britney Spearsin, Rolling Stonesin tai J. Karjalaisen fani enkä diggari, ja vaikka nämä artistit tulisivat tekemään vielä kymmeniä levyjä joista kuulisin kaikilta yhteensä kymmenen biisiä ja pitäisin niistä kaikista, en tulisi silti koskaan olemaankaan. Ne olisivat vain artisteja, jotka ovat tehneet monta hyvää biisiä.
Niin. The Clashissa on monia juttuja joista pidän, mutta Mick Jonesin Chuck Berry -kitarointi (tjsp.) ei ole yksi niistä. Se heittää mut pois niistä fiiliksistä, jotka tässä bändissä muhun vetoavat. Se laittaa mut aina miettimään, että en tajuakaan mistä The Clashin musiikissa on kyse. Vitun Mick Jones. Mä en varmaan vois koskaan pitää mistään mitä se itsenäisesti tekee. Lisäksi London Calling -levyn kanonisointi yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmästä rocklevyistä pistää mut pyörittämään päätäni.
London Callingin saamia arvosanoja, wikipediasta (pelottava näky):
Viimeisintä lukuunottamatta mulla on "hallussa" kaikki bändin levyt, siis tunnen myös albumikokonaisuudet. Mä en kuitenkaan pidä The Clashin parhaimpana antina niitä juttuja, mistä bändi ilmeisesti on suurimman arvostuksensa saanut. Mä en tiedä, voinko/haluanko mä kutsua itseäni jonkun bändin faniksi, jos musta tuntuu etten tiedä, tajuanko sen syvintä olemusta. Helpotuksena itselleni voin kuitenkin todeta, että tuo syvin olemus on tainnut muuttua siinä missä bändi ja pojat ovat kasvaneet ja muuttuneet.
Joo. Vittuun London Calling ja Mick Jonesin kitaransoittotyyli! Mä en oo The Clashin fani, mutta niillä on vain monta hyvää levyä!
Punkin nousussa Britannian puolella The Clash oli Sex Pistolsin jälkeen toiseksi näkyvin yhtye bändin ollessa poliittisesti erittäin aktiivinen ja brittiläisen yhteiskunnan valtarakenteita kritisoiva. The Clash teki duurivoittoista perusrockia, mutta tyttöjen ja autojen sijasta kappaleet kertoivat esim. pankkiryöstäjistä ja uramahdollisuuksien pohtimisesta. Bändi laajensi ja muutti ilmaisuaan jokaisella levyllään bändin jäsenten tuodessa esille myös reggae-, hip-hop-, funk- ja soul-mieltymyksiään.
vas.: Joe Strummer, laulu ja rytmikitara; Paul Simonon, basso ja laulu; Topper Headon, rummut; Mick Jones, soolokitara ja laulu. Yksi kaikkien aikojen cooleimmalta näyttävä bändi, eikö vain.:) Varsinkin niissä kuvissa, joissa Topperia ei ole...
Heidän päämääränsä oli tulla maailman isoimmaksi bändiksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä idealismiaan, mutta viidennen albuminsa Combat Rockin ('82) aikoihin yhtyeen soittaessa kymmenille tuhansille ihmisille Strummer alkoi kokea sisäisiä ristiriitoja asian tiimoilta. The Clashin hajottua miehistöjännityksiin ja -vaihdoksiin Strummerilla alkoi pitkä melankolian ja itsensä etsiskelyn ajanjakso, jonka yli hän pääsi vasta perustettuaan Joe Strummer & The Mescaleros -yhtyeen vuonna 1999.
Lempinimi Strummer, "rämpyttäjä", tuli muuten siitä, kun vasenkätisella Mellorilla ei ollut aikoinaan saatavilla vasurimallin kitaraa vaan joutui tottumaan oikurimallilla soittamiseen. Täten hänen vahvempi vasen kätensä kiisi otelaudalla kuin salama, mutta näppäilystä ei oikealla kädellä tullut mitään, vaan joutui aina rämpyttämään kaikkia kieliä kerralla.
Strummerin tarina kerrottiin vanhojen video- ja äänipätkien sekä lukuisten tuoreiden ystävä- ja työtoverihaastattelutuokioiden kautta. The Clashin musiikki ja Strummerin persoona on tehnyt moniin suuren vaikutuksen, ja mm. Steve Buscemi kertoi, kuinka kuultuaan tulevansa näyttelemään samassa elokuvassa Strummerin kanssa häntä alkoi jännittää yhtä paljon kuin olisi kuullut näyttelevänsä Marlon Brandon kanssa. Itse en ole päässyt sisälle Strummeriin ja hänen ajatustensa kiehtovuuteen, mutta rock-persoonana mies onkin huomattavasti moniulotteisempi kuin esim. Iggy ja Lemmy.
Tutustuin The Clashiin lukioaikoina, ja bändin poliittinen uhma sekä tietysti pätevät (punk)rockbiisit iskivät sopivaan saumaan juuri, kun olin kokemassa omaa pientä poliittista heräämistäni. Olen pitänyt itseäni bändin fanina, mutta olen joutunut kyseenalaistamaan tuota statusta viime vuosina. Nimittäin kun aloin kuunnella The Clashia, se ei tapahtunut kavereiden suositusten kautta vaan MINÄ ITSE löysin bändin kirjastosta lainatun London Calling ('79) -levyn kautta. Siitä tuli siis minun bändini, ja mulle tuommoinen on kai antanut aina vähän salaa lisäarvoa jonkun bändin diggaamiseen. Lisäbuustia tuli siitä, kun ko. löytö on rockmusiikin historiassa vielä kohtalaisen tunnettu ja arvostettu artisti.
Seuraavaksi eräs kysymys, jota on melkein väsymiseen tullut Joskan kanssa pohdittua: jos pidän paljon varmasti ainakin kymmenestä U2:n biisistä, olenko silloin bändin fani? Tai "diggari"? Megakokoluokan ja vieläpä pitkään esillä olleiden artistien tuotannosta on kuullut vaikkapa sinkkubiiseinä niin monta, että melkeinpä pakosti vastaan on tullut monta biisiä, joita ei ainakaan mielettömästi vihaa. Silti kokonaisia albumeja ei ole tullut koskaan kuultua, eikä niitä ehkä jaksaisikaan kuunnella. Salakavalasti saattaa pitää itseään jonkun megabändin fanina ja diggarina, vaikka on kuullut bändin tuotannosta vain murto-osan eikä ole koskaan joutunut kyseenalaistamaan tuota statusta kahlaamalla läpi levykokonaisuuksia ja pohdiskelemaan niillä mahdollisesti olevia asioita, jotka kertovat siitä mistä näissä bändeissä oikeasti on kyse.
Ei, en ole ainakaan U2:n, Egotripin, Britney Spearsin, Rolling Stonesin tai J. Karjalaisen fani enkä diggari, ja vaikka nämä artistit tulisivat tekemään vielä kymmeniä levyjä joista kuulisin kaikilta yhteensä kymmenen biisiä ja pitäisin niistä kaikista, en tulisi silti koskaan olemaankaan. Ne olisivat vain artisteja, jotka ovat tehneet monta hyvää biisiä.
Niin. The Clashissa on monia juttuja joista pidän, mutta Mick Jonesin Chuck Berry -kitarointi (tjsp.) ei ole yksi niistä. Se heittää mut pois niistä fiiliksistä, jotka tässä bändissä muhun vetoavat. Se laittaa mut aina miettimään, että en tajuakaan mistä The Clashin musiikissa on kyse. Vitun Mick Jones. Mä en varmaan vois koskaan pitää mistään mitä se itsenäisesti tekee. Lisäksi London Calling -levyn kanonisointi yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmästä rocklevyistä pistää mut pyörittämään päätäni.
London Callingin saamia arvosanoja, wikipediasta (pelottava näky):
- All Music Guide
- Robert Christgau (A+)
- Pitchfork Media (10.0/10)
- Mark Prindle (10/10)
- Rolling Stone
Viimeisintä lukuunottamatta mulla on "hallussa" kaikki bändin levyt, siis tunnen myös albumikokonaisuudet. Mä en kuitenkaan pidä The Clashin parhaimpana antina niitä juttuja, mistä bändi ilmeisesti on suurimman arvostuksensa saanut. Mä en tiedä, voinko/haluanko mä kutsua itseäni jonkun bändin faniksi, jos musta tuntuu etten tiedä, tajuanko sen syvintä olemusta. Helpotuksena itselleni voin kuitenkin todeta, että tuo syvin olemus on tainnut muuttua siinä missä bändi ja pojat ovat kasvaneet ja muuttuneet.
Joo. Vittuun London Calling ja Mick Jonesin kitaransoittotyyli! Mä en oo The Clashin fani, mutta niillä on vain monta hyvää levyä!
tiistaina, lokakuuta 02, 2007
np. Paska - Women Are from Venus, Men from Anus ('05)
Jos en ole viimeisen n. 26 vuoden aikana viettänyt maanantai-iltojani kotona, olen todennäköisesti ollut koristreeneissä. Tänä maanantaina kuitenkin päätin iltani Tavastian lavalla laulamalla mikrofoniin Tommi Läntisen Via Dolorosaa. Noh, kai tämäkin oli vain ajan kysymys.
Tavastialla oli siis eilen Radio Helsingin nolona esittämä Paska elämä aikuiselle - Pahantekeväisyyskonsertti; huonoa musiikkia tarjolla koko illan. Kyllä, jäljet johtavat Ari "Paska" Peltoseen, tuohon radiotoimittaja/huonon musiikin lähettiläs/avantgarde-muusikkoon.
Välihuomautus: Tavastian tapa mukautua uuteen tupakkalakiin on muuten se, että spaddukörssit mennään vetämään ulos klubin eteen. Ensin kuitenkin otetaan käteen leima, jota näyttämällä pääsee sitten takaisin sisään. Jostain syystä minäkin sitten otin siinä käteeni leiman (sen sai laittaa itse), ja siitä tuli vain semmoinen sotkuinen syherö, ei siis mitään selkeää kuvaa. Jos käytäntö on joka keikalla sama, tämähän avaisi aivan hurjat väärinkäyttömahdollisuudet. Mitäs bändejä sinne Tavalle onkaan lähiaikoina tulossa... ei muuta kuin Tiimariin leimasetin ostoon, omat epämääräiset leimat käsiin ja ilman takkia (sehän on jo narikassa) loppuunmyydyille keikoille. Jee maali.
Pointti oli kuitenkin se, että Tavastian ratkaisumalli mahdollisti meikäläisen pääsemisen fiilikseen jo ennen sisään menoa. Ulkona oli nimittäin silloin tupakalla Tommi Läntisen munakarvat -niminen trio, joka aina esitysten välissä kierteli yleisön joukossa ja esitti Puuhamaata nonstoppina.
Illan aluksi Paska esitti kahdella mikrofonilla kahdeksan minuutin version "Tubular Bells"-progejärkäleestä, minkä jälkeen lavalle nousi Paskalista -radio-ohjelman vakiotoiveartisteja, ujo pieksämäkeläinen aikamiespoika Sir Mister Taf. Tafin noin kymmenen biisin mittainen esiintyminen oli kokonaisvaltaisesti erittäin huono, ja keräsikin joka biisin välissä raikuvat aplodit. Huonoin kappaleensa "Hyppiä ikä kaikki" tuli heti keikan aluksi, mutta yleisön toivekappale "Ristiina" jäi jostain syystä esittämättä. Euroviisupotpuri oli kuitenkin myös erittäin hirveä. Koska yleisö ilmoitti, ettei tiedä Pieksämäestä paljoakaan, jakoi Taf muutamassa välissä myös esitteitä kotikaupungistaan. Huono, huono esitys, joka nosti fiilikset korkealle. Tämän takia tänne oltiin tultu.
Seuraavaksi ohjelmassa oli rock-karaoken Tavastian-mestaruus -kisat, jonka PARAS saisi palkinnoksi vuoden kestävän VIPin Tavastialle. Kappalevaihtoehtoina olivat mm. "Final Countdown", "We Will Rock You" ja "Ace of Spades", joista kuultiinkin monipuolisia esityksiä, mutta voiton nappasi kuitenkin Germs-paitainen Vesa Keskisen näköinen nuorimies, joka veti Bohemian Rhapsodyn ilman säestystä. Hats off.
Illan toisiksi viimeinen ohjelmanumero oli Paskan täysimittäinen, noin 15 minuutin mittainen setti, jossa kuultiin mm. "I'm Shit"-shitti. Pariin otteeseen lavalle pääsi myös yleisön edustajia, mm. eräs JYRK:-lippispäinen mies, jonka kunniana oli olla osana "Lick My Balls"-kappaleen rekvisiittaa, ts. pää painettuna vasten Paskan housujen vetoketjun tienoota. Koko yleisö yhtyi kertosäkeessä "Saddam's Weapon's Of Massdestruction And Connections With Al Quida And Other Terrorist Groups - DJ Slow's Celcius 1/12 Remix" -kappaleeseen, jonka Paska alun perin levytti Ismo Alangon, CMX:n Timo Rasion, Twist Twist Erkinharjun, 69 Eyesin Archzien, 22 Pistepirkon Asko Keräsen ja DJ Kusipään kanssa.
Tapahtuma huipentui pläjäykseen Mikko Alatalon noloimpia biisejä, jotka esitti tyylitön itä-vantaalainen Dream Teamer -septetti arsenaalinaan kitara, neljä syntikkaa, sähkörummut, elävä nuottiteline sekä tietysti sinisankaiset rillit. Saimme tanssia läpi mm. "Maalaispoika oon", "Digi-digi-digi", "Taitaa tulla kesä" ja "Hiekkaa, arabeja ja b-oikeudet" -rallit. Setin päätti itseoikeutetusti "Puuhamaa", jonka vähistä riveistä saa aikaan yllättävänkin pitkän biisin, jos ne vain vetää riittävän monta kertaa peräkkäin.
Encorena bändi heitti hihastaan vielä todellisen kulttuuripläjäyksen. Nimittäin joillekuille meistä selvisi varmasti vasta tuolla, että kansanedustajamme on taannoin tehnyt "Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että..."-nimisen kappaleenkin. "Kyllä sitä ollaan niin neekeriä, NEEKERIÄ!" Fiilis nousi kattoon ja biisin puolessa välissä bändi pyysi porukkaa lavalle, joten meikäläinen ponkaisi tietysti myös ylös. Illan yleistä teemaa kunnioittaen yhtye vaihtoi lennossa hetkeksi alussa mainittuun "Via Dolorosa"-oksennukseen ja sillä hetkellä minulla sattui olemaan yksi mikeistä suuni edessä.
Kun Dream Teamerin keikan päätyttyä koko illan paikan DJ:nä toiminut DJ Pösilö laittoi soimaan Tero Moilasen "Fränti ja Vahanen"-klassikon, saattoi kotiin lähteä erittäin vauhdikkaasti ja hyvin mielin. Pösilöä täytyy myös kiittää/syyttää aiemmin illalla kuulluista Ressu Redford -, Matti Nykänen - ja "Schnappi"-valinnoista.
Huono ilta, hieno ilta, ei voi muuta sanoa.
Tavastialla oli siis eilen Radio Helsingin nolona esittämä Paska elämä aikuiselle - Pahantekeväisyyskonsertti; huonoa musiikkia tarjolla koko illan. Kyllä, jäljet johtavat Ari "Paska" Peltoseen, tuohon radiotoimittaja/huonon musiikin lähettiläs/avantgarde-muusikkoon.
Välihuomautus: Tavastian tapa mukautua uuteen tupakkalakiin on muuten se, että spaddukörssit mennään vetämään ulos klubin eteen. Ensin kuitenkin otetaan käteen leima, jota näyttämällä pääsee sitten takaisin sisään. Jostain syystä minäkin sitten otin siinä käteeni leiman (sen sai laittaa itse), ja siitä tuli vain semmoinen sotkuinen syherö, ei siis mitään selkeää kuvaa. Jos käytäntö on joka keikalla sama, tämähän avaisi aivan hurjat väärinkäyttömahdollisuudet. Mitäs bändejä sinne Tavalle onkaan lähiaikoina tulossa... ei muuta kuin Tiimariin leimasetin ostoon, omat epämääräiset leimat käsiin ja ilman takkia (sehän on jo narikassa) loppuunmyydyille keikoille. Jee maali.
Pointti oli kuitenkin se, että Tavastian ratkaisumalli mahdollisti meikäläisen pääsemisen fiilikseen jo ennen sisään menoa. Ulkona oli nimittäin silloin tupakalla Tommi Läntisen munakarvat -niminen trio, joka aina esitysten välissä kierteli yleisön joukossa ja esitti Puuhamaata nonstoppina.
Illan aluksi Paska esitti kahdella mikrofonilla kahdeksan minuutin version "Tubular Bells"-progejärkäleestä, minkä jälkeen lavalle nousi Paskalista -radio-ohjelman vakiotoiveartisteja, ujo pieksämäkeläinen aikamiespoika Sir Mister Taf. Tafin noin kymmenen biisin mittainen esiintyminen oli kokonaisvaltaisesti erittäin huono, ja keräsikin joka biisin välissä raikuvat aplodit. Huonoin kappaleensa "Hyppiä ikä kaikki" tuli heti keikan aluksi, mutta yleisön toivekappale "Ristiina" jäi jostain syystä esittämättä. Euroviisupotpuri oli kuitenkin myös erittäin hirveä. Koska yleisö ilmoitti, ettei tiedä Pieksämäestä paljoakaan, jakoi Taf muutamassa välissä myös esitteitä kotikaupungistaan. Huono, huono esitys, joka nosti fiilikset korkealle. Tämän takia tänne oltiin tultu.
Seuraavaksi ohjelmassa oli rock-karaoken Tavastian-mestaruus -kisat, jonka PARAS saisi palkinnoksi vuoden kestävän VIPin Tavastialle. Kappalevaihtoehtoina olivat mm. "Final Countdown", "We Will Rock You" ja "Ace of Spades", joista kuultiinkin monipuolisia esityksiä, mutta voiton nappasi kuitenkin Germs-paitainen Vesa Keskisen näköinen nuorimies, joka veti Bohemian Rhapsodyn ilman säestystä. Hats off.
Illan toisiksi viimeinen ohjelmanumero oli Paskan täysimittäinen, noin 15 minuutin mittainen setti, jossa kuultiin mm. "I'm Shit"-shitti. Pariin otteeseen lavalle pääsi myös yleisön edustajia, mm. eräs JYRK:-lippispäinen mies, jonka kunniana oli olla osana "Lick My Balls"-kappaleen rekvisiittaa, ts. pää painettuna vasten Paskan housujen vetoketjun tienoota. Koko yleisö yhtyi kertosäkeessä "Saddam's Weapon's Of Massdestruction And Connections With Al Quida And Other Terrorist Groups - DJ Slow's Celcius 1/12 Remix" -kappaleeseen, jonka Paska alun perin levytti Ismo Alangon, CMX:n Timo Rasion, Twist Twist Erkinharjun, 69 Eyesin Archzien, 22 Pistepirkon Asko Keräsen ja DJ Kusipään kanssa.
Tapahtuma huipentui pläjäykseen Mikko Alatalon noloimpia biisejä, jotka esitti tyylitön itä-vantaalainen Dream Teamer -septetti arsenaalinaan kitara, neljä syntikkaa, sähkörummut, elävä nuottiteline sekä tietysti sinisankaiset rillit. Saimme tanssia läpi mm. "Maalaispoika oon", "Digi-digi-digi", "Taitaa tulla kesä" ja "Hiekkaa, arabeja ja b-oikeudet" -rallit. Setin päätti itseoikeutetusti "Puuhamaa", jonka vähistä riveistä saa aikaan yllättävänkin pitkän biisin, jos ne vain vetää riittävän monta kertaa peräkkäin.
Encorena bändi heitti hihastaan vielä todellisen kulttuuripläjäyksen. Nimittäin joillekuille meistä selvisi varmasti vasta tuolla, että kansanedustajamme on taannoin tehnyt "Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että..."-nimisen kappaleenkin. "Kyllä sitä ollaan niin neekeriä, NEEKERIÄ!" Fiilis nousi kattoon ja biisin puolessa välissä bändi pyysi porukkaa lavalle, joten meikäläinen ponkaisi tietysti myös ylös. Illan yleistä teemaa kunnioittaen yhtye vaihtoi lennossa hetkeksi alussa mainittuun "Via Dolorosa"-oksennukseen ja sillä hetkellä minulla sattui olemaan yksi mikeistä suuni edessä.
Kun Dream Teamerin keikan päätyttyä koko illan paikan DJ:nä toiminut DJ Pösilö laittoi soimaan Tero Moilasen "Fränti ja Vahanen"-klassikon, saattoi kotiin lähteä erittäin vauhdikkaasti ja hyvin mielin. Pösilöä täytyy myös kiittää/syyttää aiemmin illalla kuulluista Ressu Redford -, Matti Nykänen - ja "Schnappi"-valinnoista.
Huono ilta, hieno ilta, ei voi muuta sanoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)