Punkin nousussa Britannian puolella The Clash oli Sex Pistolsin jälkeen toiseksi näkyvin yhtye bändin ollessa poliittisesti erittäin aktiivinen ja brittiläisen yhteiskunnan valtarakenteita kritisoiva. The Clash teki duurivoittoista perusrockia, mutta tyttöjen ja autojen sijasta kappaleet kertoivat esim. pankkiryöstäjistä ja uramahdollisuuksien pohtimisesta. Bändi laajensi ja muutti ilmaisuaan jokaisella levyllään bändin jäsenten tuodessa esille myös reggae-, hip-hop-, funk- ja soul-mieltymyksiään.
vas.: Joe Strummer, laulu ja rytmikitara; Paul Simonon, basso ja laulu; Topper Headon, rummut; Mick Jones, soolokitara ja laulu. Yksi kaikkien aikojen cooleimmalta näyttävä bändi, eikö vain.:) Varsinkin niissä kuvissa, joissa Topperia ei ole...
Heidän päämääränsä oli tulla maailman isoimmaksi bändiksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä idealismiaan, mutta viidennen albuminsa Combat Rockin ('82) aikoihin yhtyeen soittaessa kymmenille tuhansille ihmisille Strummer alkoi kokea sisäisiä ristiriitoja asian tiimoilta. The Clashin hajottua miehistöjännityksiin ja -vaihdoksiin Strummerilla alkoi pitkä melankolian ja itsensä etsiskelyn ajanjakso, jonka yli hän pääsi vasta perustettuaan Joe Strummer & The Mescaleros -yhtyeen vuonna 1999.
Lempinimi Strummer, "rämpyttäjä", tuli muuten siitä, kun vasenkätisella Mellorilla ei ollut aikoinaan saatavilla vasurimallin kitaraa vaan joutui tottumaan oikurimallilla soittamiseen. Täten hänen vahvempi vasen kätensä kiisi otelaudalla kuin salama, mutta näppäilystä ei oikealla kädellä tullut mitään, vaan joutui aina rämpyttämään kaikkia kieliä kerralla.
Strummerin tarina kerrottiin vanhojen video- ja äänipätkien sekä lukuisten tuoreiden ystävä- ja työtoverihaastattelutuokioiden kautta. The Clashin musiikki ja Strummerin persoona on tehnyt moniin suuren vaikutuksen, ja mm. Steve Buscemi kertoi, kuinka kuultuaan tulevansa näyttelemään samassa elokuvassa Strummerin kanssa häntä alkoi jännittää yhtä paljon kuin olisi kuullut näyttelevänsä Marlon Brandon kanssa. Itse en ole päässyt sisälle Strummeriin ja hänen ajatustensa kiehtovuuteen, mutta rock-persoonana mies onkin huomattavasti moniulotteisempi kuin esim. Iggy ja Lemmy.
Tutustuin The Clashiin lukioaikoina, ja bändin poliittinen uhma sekä tietysti pätevät (punk)rockbiisit iskivät sopivaan saumaan juuri, kun olin kokemassa omaa pientä poliittista heräämistäni. Olen pitänyt itseäni bändin fanina, mutta olen joutunut kyseenalaistamaan tuota statusta viime vuosina. Nimittäin kun aloin kuunnella The Clashia, se ei tapahtunut kavereiden suositusten kautta vaan MINÄ ITSE löysin bändin kirjastosta lainatun London Calling ('79) -levyn kautta. Siitä tuli siis minun bändini, ja mulle tuommoinen on kai antanut aina vähän salaa lisäarvoa jonkun bändin diggaamiseen. Lisäbuustia tuli siitä, kun ko. löytö on rockmusiikin historiassa vielä kohtalaisen tunnettu ja arvostettu artisti.
Seuraavaksi eräs kysymys, jota on melkein väsymiseen tullut Joskan kanssa pohdittua: jos pidän paljon varmasti ainakin kymmenestä U2:n biisistä, olenko silloin bändin fani? Tai "diggari"? Megakokoluokan ja vieläpä pitkään esillä olleiden artistien tuotannosta on kuullut vaikkapa sinkkubiiseinä niin monta, että melkeinpä pakosti vastaan on tullut monta biisiä, joita ei ainakaan mielettömästi vihaa. Silti kokonaisia albumeja ei ole tullut koskaan kuultua, eikä niitä ehkä jaksaisikaan kuunnella. Salakavalasti saattaa pitää itseään jonkun megabändin fanina ja diggarina, vaikka on kuullut bändin tuotannosta vain murto-osan eikä ole koskaan joutunut kyseenalaistamaan tuota statusta kahlaamalla läpi levykokonaisuuksia ja pohdiskelemaan niillä mahdollisesti olevia asioita, jotka kertovat siitä mistä näissä bändeissä oikeasti on kyse.
Ei, en ole ainakaan U2:n, Egotripin, Britney Spearsin, Rolling Stonesin tai J. Karjalaisen fani enkä diggari, ja vaikka nämä artistit tulisivat tekemään vielä kymmeniä levyjä joista kuulisin kaikilta yhteensä kymmenen biisiä ja pitäisin niistä kaikista, en tulisi silti koskaan olemaankaan. Ne olisivat vain artisteja, jotka ovat tehneet monta hyvää biisiä.
Niin. The Clashissa on monia juttuja joista pidän, mutta Mick Jonesin Chuck Berry -kitarointi (tjsp.) ei ole yksi niistä. Se heittää mut pois niistä fiiliksistä, jotka tässä bändissä muhun vetoavat. Se laittaa mut aina miettimään, että en tajuakaan mistä The Clashin musiikissa on kyse. Vitun Mick Jones. Mä en varmaan vois koskaan pitää mistään mitä se itsenäisesti tekee. Lisäksi London Calling -levyn kanonisointi yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmästä rocklevyistä pistää mut pyörittämään päätäni.
London Callingin saamia arvosanoja, wikipediasta (pelottava näky):
- All Music Guide
- Robert Christgau (A+)
- Pitchfork Media (10.0/10)
- Mark Prindle (10/10)
- Rolling Stone
Viimeisintä lukuunottamatta mulla on "hallussa" kaikki bändin levyt, siis tunnen myös albumikokonaisuudet. Mä en kuitenkaan pidä The Clashin parhaimpana antina niitä juttuja, mistä bändi ilmeisesti on suurimman arvostuksensa saanut. Mä en tiedä, voinko/haluanko mä kutsua itseäni jonkun bändin faniksi, jos musta tuntuu etten tiedä, tajuanko sen syvintä olemusta. Helpotuksena itselleni voin kuitenkin todeta, että tuo syvin olemus on tainnut muuttua siinä missä bändi ja pojat ovat kasvaneet ja muuttuneet.
Joo. Vittuun London Calling ja Mick Jonesin kitaransoittotyyli! Mä en oo The Clashin fani, mutta niillä on vain monta hyvää levyä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti