np. Kari Peitsamo & Risto - Gotta Build a Railroad, Gotta Build a Train -single ('07)

Kävin tänään Popparienkelissä Viiskulmassa ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen, ja kokemus oli erittäin mieluisa. Paikan erikoisuutena mulle bongautui runsas valikoima sinkkuja, joita oli sekä uusina että käytettyinä. Tuo mieluisuus tuli mulle lähinnä siis kuitenkin paikan myyjästä(/omistajasta?).

Menin tiskille Kari Peitsamon ja Riston yhteissinkun kanssa, ja etsiessään itse kiekkoa hyllyistä n. 50v-myyjämiekkonen oma-aloitteisesti kertoi itse täyspitkän ilmestyvän huomenna ja odottavansa siltä paljon. Saimme aikaan innostuneen minikeskustelun Ristosta ja Peitsamosta, ja kun meikäläinen puhui, mies yritti pitää katsekontaktia vaikka samaan tosiaan etsi levyä hyllyjen välistä tai käytti kassakonetta. Sain myös vaikutelman, että mies seuraa kiinnostuneesti tapahtumia myös tuoreen musiikin alueella, mikä teki myös vaikutuksen meikäläiseen. Vittu, tuo jätkä on rautainen ammattilainen sekä levyjen että asiakaspalvelun saralla. Epäilemättä takana on vuosikymmenten kokemus.

Kun tutustuin Ristoon viime tammikuussa, hämmennys oli melkoinen. Suorapuheisia, pervoja, hauskoja, syvältä riipaisevia ja huikeita lauluja mm. ihmisten ja ihmissuhteiden erikoisemmista puolista sekä mielenterveysongelmista. Molemmat Ristolta tähän mennessä julkaistut levyt (S/T, '04 ja Aurinko Aurinko Plaa Plaa Plaa, '06) ovat iskeneet, ja jos Ristolta tulisi nyt oma levy, todennäköisesti ostaisin sen vaikken olisi kuullut siltä ennakkoon mitään. Tuollaisia artisteja ei tällä hetkellä montaa ole.

Riston seuraava julkaisu kuitenkin on Kari Peitsamon kanssa tehty The Second Coming of Mr. Jesus H. Christ (Oliko Jeesuksella oikeasti joku toinen nimi? No ei sen puoleen, varsinkin Riston tuntien tuo voi mennä läpi ihan pelkkänä huumorinakin.), ja ostamaltani sinkulta löytyy yksi biisi itse albumilta ja kolme demoversiota muista (albumin?) kappaleista. Odotin, että biiseissä kuuluisi selkeästi jotain kummaltakin artistilta, mutta parin kuuntelun perusteella valitettavasti tuntuu, että tämähän - siis sävellykset, sanat ja sovitukset - on pelkkää tylsää Peitsamoa ja Risto toimii vain miehen taustabändinä. Lopullisia (eli levylle päätyviä) biisiversioita on tosin vain yksi. Tämän perusteella en itse levyä kuitenkaan ostaisi.

Mua lämmittää ja ihastuttaa kuitenkin se, että Ristoa kuullaan muillakin julkaisuilla kuin vain bändin omilla albumeilla. Tämmöiset levyt on ideana hienoja kokeiluja, vaikken niistä itse pitäisikään. Edellä mainittu muuten pätee artisteihin ylipäätään, nimittäin lukuisat erilaiset julkaisut antavat yleensä sellaisen vaikutelman, että on kyseessä luova ja monipuolinen artisti, joka ei pelkää julkaista jotain sellaista, mikä saattaa vaikkapa hämmentää jotain osaa omasta fanisiivestään, eikä artistin ainoana päämääränä ole vain jokin vitun uran tekeminen. Kokeilemalla uusia juttuja oppii uusia temppuja ja epäilemättä kehittyy kokonaisuutena.

Vaikka tämä Peitsamo-levy olisikin pettymys Riston hurjaa vauhtia viimeisen vuoden aikana kasvaneelle fanikunnalle, tekeekö se automaattisesti Riston seuraavasta omasta levystä huonon? Sitä odotellessa.

np. Blur - The Best of ('00)

Woo-hoo!

Riippumatta siitä, onko päällä tuisketta vai ei, parasta mitä baareissa voi tehdä on tanssiminen. Sitä pystyy kuitenkin tekemään ihan saatanan harvoin, sillä edellytykset ko. toiminnalle ovat kuitenkin aika vaativat: riittävän väljä ja tietysti muutenkin sopivan kokoinen däänsfloor, sopivat määrät tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä, sopivan tunnelman luova valaistus, sopivan suuri äänenvoimakkuus + muu sopiva interiööri. Unohtuikohan jotain... aa joo, SOPIVA MUSIIKKI.

Insun ja Pikkiksen synttäreiden jatkoilla Bottalla ja eritoten sen kolmannessa kerroksessa soitettiin paikoitellen ns. erittäin sopivaa musiikkia. Placebon "Bitter End", Foo Fightersin "All My Life" ja lopullisena huippuna Blurin "Song 2" haastoivat minut antamaan kaikkeni ja tekemään illastani paremman. Loppujen lopuksi siitä tuli kaikkien yllämainittujen seikkojen mahdollistaman saatanallisen tanssimisen ansiosta niin hyvä, että viimeksi mainitun kappaleen aikana tanssin kaikki voimani pihalle ja paita läpimärkänä olin täten myöskin ko. taidemuodon nälkäni osalta täysin tyydytetty. Täysin looginen seuraava ajatus on tietysti se, että nyt kannattaa lähteä pois, ja tietysti sanomatta kavereille sanaakaan koska he eivät tietenkään asiaa ymmärtäisi. Jehhh...

Kotiinkävelymusaksi tuli pakon edessä Depeche Moden The Best of, Vol. 1:n alkupää, tarkemmin sanottuna viisi ekaa biisiä. Niin, pakon edessä tietysti siksi, koska jos mulla alkaa päässä soimaan "Everything Counts":n alku, se on pakko laittaa soimaan, jos vain mahdollista. Sitä ei voi eikä halua paeta. Todennäköisesti tuon kokoelman juuri tuo viiden ekan biisin putki ("Personal Jesus", " I Just Can't Get Enough", "Everything Counts", "Enjoy the Silence" ja "Shake the Disease") on kaikkien aikojen paras viiden biisin putki mitä millään levyllä on toistaiseksi vastaan tullut. Niin ja juu, tämä Blurin 18 biisin kokoelma on muuten yllättänyt minut positiivisesti. Kaikkien vanhojen hyvien ja semihyvien hittien oheen ovat suosikeikseni nousseet "No Distance Left to Run" ja "This Is a Low" -tunnelmapalat.

np. Juliana Hatfield - Beautiful Creatures ('00)

Ihan tähän väliin vaan: yks masentavimpia juttuja, mitä mulle uuden musan kanssa voi tapahtua on se, että bändin musasta tulee ekana mieleen että jaahas, opiskelijoita - mitä todennäköisimmin humanisteja, vieläpä. Ja oikeasti tuolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko ko. henkilöt opiskelijoita vai eivät; mulla ei saata olla asiasta minkäänlaista tietoa. Tiedän, termi on hämmentävä enkä valitettavasti osaa oikein selittää sitä. Se liittyy kai jotenkin siihen, että en aisti ko. bändiläisistä minkäänlaista uhkaa, vaaraa tai kapinaa.

Mulle on vuosien mittaan vahvistunut kuva, että musiikinkuuntelijana en pidä "haahuilusta". Se on kai aika laaja käsite, johon yhdistyy kuulokuvia herkältä, kivalta ja kauniilta kuulostavasta musasta esim. Simon & Garfunkelin, Kings of Conveniencen, Cat Powerin sekä lukemattomien "folk-artistien" ja uusien "opiskelija-pop-bändien" tapaan.

Tykkään selkeistä ja vahvoista melodioista, jollaisiin tapaa harvemmin haahuilun parissa törmätä. Yksi parhaista asioista musiikissa on, kun jotain biisiä kuunnellessa tulee jonkin (yleensä laulu)melodian kohdalla fiilis että perhana, tähän ei olisi mikään muu melodia sopinut paremmin, mikään muu ei olisi luonnollisempi, tämä on tehty - krryhhymm - täydellisesti. Miten vitussa joku voi osata.

Miksa hankki Juliana Hatfieldin Beautiful Creaturesin sen ilmestyessä, vuonna 2000. En tiennyt silloin, millaista musiikkia se pitää sisällään; Lemonheadsiin kai jotenkin assosioi. Mulla ei ollut tarvetta/halua pyytää levyä lainaksi, mutta jos olisin näin tehnyt, olisin todennäköisesti jaksanut kuunnella sen noin kerran, dumannut sen nopeasti haahuiluksi ja jättänyt kuuntelut siihen. Olisin mahdollisesti koko loppuelämäni pitänyt ko. levyä haahuiluna ja Juliana olisi ollut muodostamassa päässäni mielikuvaa NIISTÄ VITUN OPISKELIJOISTA musiikissa.

Ei sentään. Julianasta nähtyjen kuvien perusteella ei voinut kategorisoida häntä opiskelijaksi, onneksi. Levyä tuli kuultua vasta tänä juhannuksena ja vieläpä vahingossa, onneksi. Laurin kannettavasta Macista kuului haahuilevaa soundia, mutta laulun ja melodioiden (taipuupa muuten hienosti tuo sana) tullessa sisään tuo ajatelma tippui ja epätoivoinen ihastus otti vallan. Kaide <3 "Might Be in Love". Äh, perhana, nyt voin sanoa, että koko levy on aivan ihanan kaunis (tottakai siinä on pari fillerimpää raitaa), siinä on vitusti "täydellisiä" melodioita ja mikä tärkeintä, se iskee henkilökohtaisella tasolla.

Mieltymykseni ja sietokykyni musiikin suhteen ovat jatkuvassa muutoksessa. Olen kuunnellut 90-luvulla todennäköisesti paljon musiikkia, jolle nyt ensi kertaa kuultuna ei kiinnostaisi juurikaan paljoa aika uhrata. Suuret kysymykset kuuluvat kuitenkin näin: mitkä aikoinaan nopeasti dumaamistani levyistä mun kannattais koittaa ottaa uuden arvioinnin alle, ja pystyisinkö ottamaan niihin tuoreen näkökulman?

(Mistä vituzta mä muuten muistan, mitä levyjä mä ylipäätään oon aikoinaan dumannu?)

np. Echtleder - Hey Ya! -rrraakademo ('07)

Flanger on mun efekti. Aivan helmi sähinää!

Joska latasi viime viikolla koneelleni Reaper-nimisen raituriohjelman, ja muutaman tunnin olen sillä ehtinyt leikkiä. Ohjelma antaa esim. lukemattomia mahdollisuuksia äänenmuokkaukselle, ja nyt uskonkin saaneeni pienen kuvan miksaamisen mahdollisuuksista/vaikeudesta. Vedet silmissä on tullut naurettua kaiken maailman kauheille kaiuille sekä pitchshiftereille.

Lisäksi Josikko ehdotti mulle taannoin, että voisimme yrittää tehdä jonkun sortin epävirallista musakollaboraatiota ja nyt kun saimme meikäläiselle tuon ohjelman, jolla pystyn omaa kasiraituriani helpommin käsittelemään mateRRiaalia, kannattaa meidän laittaa kollaborointiyrityksemme käyntiin.

Roolitus on tällä hetkellä semmoinen, että Joska lähettää mulle tekemiään pohjia, ja mä yritän pistämättömällä tyylilläni kitaroida niiden päälle. Tosin jo ensimmäinen pohja laittaa mut (ONNEKSI) koville, sillä temmoltaan ja tunnelmaltaan rauhallisen pohjan päälle ei sopinut ensin suunniteltu ja jo äänitetyksikin ehtinyt indie-rämpytys. Sori Jaws, kestää! Toivottavasti ehdin lähipäivinä paneutua juttuun uudestaan.

np. Depeche Mode - Violator ('90)

Jotkut kiekot ovat synkkiä - jotkut onnekseni eivät. Depeche Moden Violator sattui kuulemani mukaan tulemaan jonkun metallilehden kautta valituksi kaikkein aikojen synkimmäksi ei-metallilevyksi. Noh, vastaavissa äänestyksissä on tietysti pitänyt ottaa huomioon, onko Violator ylipäätään hyvä levy. Noh, joo saatana, onhan se niinku vähän ku.

nw. Apulanta - Liikkuvat kuvat -DVD ('02)

Katsoin tiistaina Nirvanan boksin DVD-levyn ja minussa heräsi jokin kapinahenki. Nyt katsoin äsken Apulannan Liikkuvat kuvat -DVD:n ja asetin tavoitteekseni "päästä kerran laulajana/soittajana keikalle".