Ihan tähän väliin vaan: yks masentavimpia juttuja, mitä mulle uuden musan kanssa voi tapahtua on se, että bändin musasta tulee ekana mieleen että jaahas, opiskelijoita - mitä todennäköisimmin humanisteja, vieläpä. Ja oikeasti tuolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko ko. henkilöt opiskelijoita vai eivät; mulla ei saata olla asiasta minkäänlaista tietoa. Tiedän, termi on hämmentävä enkä valitettavasti osaa oikein selittää sitä. Se liittyy kai jotenkin siihen, että en aisti ko. bändiläisistä minkäänlaista uhkaa, vaaraa tai kapinaa.
Mulle on vuosien mittaan vahvistunut kuva, että musiikinkuuntelijana en pidä "haahuilusta". Se on kai aika laaja käsite, johon yhdistyy kuulokuvia herkältä, kivalta ja kauniilta kuulostavasta musasta esim. Simon & Garfunkelin, Kings of Conveniencen, Cat Powerin sekä lukemattomien "folk-artistien" ja uusien "opiskelija-pop-bändien" tapaan.
Tykkään selkeistä ja vahvoista melodioista, jollaisiin tapaa harvemmin haahuilun parissa törmätä. Yksi parhaista asioista musiikissa on, kun jotain biisiä kuunnellessa tulee jonkin (yleensä laulu)melodian kohdalla fiilis että perhana, tähän ei olisi mikään muu melodia sopinut paremmin, mikään muu ei olisi luonnollisempi, tämä on tehty - krryhhymm - täydellisesti. Miten vitussa joku voi osata.
Miksa hankki Juliana Hatfieldin Beautiful Creaturesin sen ilmestyessä, vuonna 2000. En tiennyt silloin, millaista musiikkia se pitää sisällään; Lemonheadsiin kai jotenkin assosioi. Mulla ei ollut tarvetta/halua pyytää levyä lainaksi, mutta jos olisin näin tehnyt, olisin todennäköisesti jaksanut kuunnella sen noin kerran, dumannut sen nopeasti haahuiluksi ja jättänyt kuuntelut siihen. Olisin mahdollisesti koko loppuelämäni pitänyt ko. levyä haahuiluna ja Juliana olisi ollut muodostamassa päässäni mielikuvaa NIISTÄ VITUN OPISKELIJOISTA musiikissa.
Ei sentään. Julianasta nähtyjen kuvien perusteella ei voinut kategorisoida häntä opiskelijaksi, onneksi. Levyä tuli kuultua vasta tänä juhannuksena ja vieläpä vahingossa, onneksi. Laurin kannettavasta Macista kuului haahuilevaa soundia, mutta laulun ja melodioiden (taipuupa muuten hienosti tuo sana) tullessa sisään tuo ajatelma tippui ja epätoivoinen ihastus otti vallan. Kaide <3 "Might Be in Love". Äh, perhana, nyt voin sanoa, että koko levy on aivan ihanan kaunis (tottakai siinä on pari fillerimpää raitaa), siinä on vitusti "täydellisiä" melodioita ja mikä tärkeintä, se iskee henkilökohtaisella tasolla.
Mieltymykseni ja sietokykyni musiikin suhteen ovat jatkuvassa muutoksessa. Olen kuunnellut 90-luvulla todennäköisesti paljon musiikkia, jolle nyt ensi kertaa kuultuna ei kiinnostaisi juurikaan paljoa aika uhrata. Suuret kysymykset kuuluvat kuitenkin näin: mitkä aikoinaan nopeasti dumaamistani levyistä mun kannattais koittaa ottaa uuden arvioinnin alle, ja pystyisinkö ottamaan niihin tuoreen näkökulman?
(Mistä vituzta mä muuten muistan, mitä levyjä mä ylipäätään oon aikoinaan dumannu?)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti