torstaina, lokakuuta 18, 2007

np. Mokoma - Kuoleman laulukunnaat ('06)

Artisti Nönnönnöö on studiossa vääntämässä kiekkoa elämänsä vedossa ja uran parhaat biisit on saatu nauhalle. Siinä se on, klassikkolevy? Ei todellakaan vielä. Ensin pitää kasata optimaalinen levykokonaisuus. 30, 50 vai 70 minuuttia? 9, 13 vai 17 biisiä? Yrittääkö luoda tasapainoinen, koko levyn läpi kestävä kuuntelukokemus, vai tehdäkö vaikkapa levykauppakuuntelijan koukutusta silmällä pitäen esim. ensimmäisestä neljästä biisistä hemmetin vetävä paketti, vaikka kokonaisuus saattaisikin kärsiä? Noh, muuttujia on lukematon määrä.

Lättyyn tutustumisen alkumetreillä ei sen mahdollisen iskevyyden puutetta laita epäoptimaalisen kokonaisuuden piikkiin, varsinkaan jos edes osa kamasta tippuu. Vuosien mittaan on tottunut siihen, että biisit ja/tai levyjen osat aukeavat eri tahtiin.

Mutta jospa kerta toisensa jälkeen huomaakin esim. levyn alkupään potkivan kuin kolme kanaa, mutta levyn loppupuolella huomaakin tuumaavansa, että mitäs vittua tässä on nyt viimeiset 15 minuuttia tapahtunut? Mitään ei ole jäänyt päähän, punainen lanka on tipotiessään... JAAHAS! Voisiko olla, artisti on tehnyt itselleen hallaa päästämällä käsistään tuotoksen, jossa biisivalinnat/-järjestys eivät tue kokonaisuutta täten vaikeuttaen kuuntelijan mahdollisuuteen saada paras mahdollinen sellainen kuuntelukokemus, johon bändin tuon hetken uudella materiaalilla olisi pystynyt? Vai pitääkö ko. järjestys sisällään kenties jonkun kannanoton...? Minkäköhän verran muut miettivät näitä?

Kummallisten albumikokonaisuuksien kruunaamaton hallitsija meikäläisen kokemusten perusteella on tattadattadaa... suoraan Bostonista, Pixies! Tämän epämelodiasärinäkitarapopbändin neljästä studioalbumikokonaisuudesta kolme tuntuu menevän metsään. Surfer Rosan ('88) ja Doolittlen ('89) alkupuolet ovat kohtuuttomat hitikkäitä ja loppupuolella on tungettu kaikki jämä, ja Bossanovan ('90) keskiosa on aivan sekaisin. Ainoastaan vuoden 1991 Trompe Le Monde
pysyy järkevästi kasassa alusta loppuun. Bonuksena mainittakoon, että vuoden 1997 kokoelmakin Death to the Pixies: Best of 1987-1991 onnistuu lahjakkasti eksyttämään pahaa-aavistamattoman kuulijan.

Olen kuitenkin alkanut ajatella, että tuo levykokonaisuuksista tuleva hämmentävä fiilis on harkittu/väistämätön juttu, joka on linjassa mm. bändin toisinaan vinksahtaneiden sanoitusten, kitaramelodioiden ja biisirakenteiden kanssa.

The Pixies, vas. ylh. myötäpäivään: David Lovering, rummut; Joey Santiago, soolokitara; Black Francis, laulu ja rytmikitara; Kim Deal, basso ja laulu. Joka tapauksessa, Nirvanan ohella bändi aiheutti ihanasti metelöivillä pop-biiseillään influessaa kokonaiselle kitara-indie -sukupolvelle.

-----------------------------------

Pixiesin levyjä en ole jaksanut alkaa sormeilla, mutta ainakin Slipknot'n Iowa ('01), Hüsker Dün Flip Your Wig ('85) ja Dead Can Dancen The Serpent's Egg ('88) ovat levyjä, joille olen yrittänyt löytää optimaalisempaa kuuntelukokemusten mitään biisejä pois jättämättä. Alkupainotteisen Iowan kanssa en jaksanut kovinkaan kauaa, vaan olen tyytynyt kuuntelemaan levyn alkupuolta. Niin ikään erittäin alkupainoisesta Flip Your Wigistä olen jo parin vuoden ajan yrittänyt silloin tällöin saada tolkkua ja muistaakseni viime yrittämällä pari kuukautta sitten olin lähellä läpimurtoa. Pitäneekin lähiaikoina kokeilla, mihin jäin. The Serpent's Egg piti vääntää aivan päälaelleen, ja muutamassa kuukaudessa sain sen käsittämättömästä sekasikiöstä aika lailla kohdilleen, mutta sitten jostain syystä pääni taisikin ymmärtää mitä alkuperäisellä järjestyksellä oltiin haettu takaa. Noh, tuotakaan suurta ymmärryksen hetkeä ei olisi tapahtunut ilman kaikkia käänteitä.

Yhdestä melkein puolitoista vuotta aina vähän väliä painaneesta aivotoiminnan mutkistuttajasta pääsin kuitenkin eilen eroon. Kyllä, Mokoman 11 biisin Kuoleman laulukunnaat napsahti kohdalleen, ja lukuisten kokeilujen jälkeen palapeli meni paikalleen, kun lennosta kesken kuuntelua laitoin ysibiisin 'Tästä on hyvä jatkaa' soimaan ykkös- ja kakkosbiisien 'Valapatto' ja 'Ärräpää' välissä.

Paikanvaihdon selkeimmät seuraukset:
  • koko levyn tasapaino menee paremmin kohdalleen, kun nyt jokainen "a-puolen" viidestä biisistä ei lähde viemään levyä uuteen suuntaan "b-puolen" kuuden biisin ollessa enää yksitotinen, tönnkä ja pitkäpiimäinen setti
  • a-puoli on nyt kuusibiisinen monipuolisuus ja vaikka b-puolen biisit pomppaavat kokonaisuudesta huonommin esiin, uusi dynamiikka ei anna hukuttaa kuulijaa yksipuolisuuden suohon
  • lätty saa tasaisemman liikkeellelähdön kun kakkosbiisi ei yritä lähteä viemään levyä uuteen suuntaan vaan antaa 'Ärräpää'n näyttää kykynsä kolmospaikan iskubiisinä (Mokoma laittoi tarkoituksella juuri nuo ym. kaksi bändin aikaisemmasta linjasta poikkeavaa biisiä levyn alkuun tarkoituksenaan hämmentää vanhaa kuulijaa, "eivätkös nuo tee sitä rässimetallia enää ollenkaan", mutta mihin tuota vaikutusta tarvitsee enää parin ekan kerran jälkeen?)
  • radiohitin 'Kuu saa valtansa auringolta' rauhentava vaikutus hirveän melskeen lomassa säästyy nelosbiisiin
  • kun 8-9 -pari 'Itken silmät päästäni'-'Säästä sanasi' siirtyy pykälän eteenpäin, kasvaa molempien teho ja merkitys, sillä nyt ISP ei ole pelkästään 'kakkospuolen' hitaampi kolmonen vaan edustaa myös levyn lopun alkua ennen kuin päästää näin SS:n runnomaan levyn tokavikana biisinä.
Voisikohan tätä tehdä ammatikseen?

2 kommenttia:

Pirtsakka kirjoitti...

Mä ymmärrän Sua!

EchtLeder kirjoitti...

Kiitos empatiasta! Mutta pyykinpesu, se se vasta aikaa ja ajatusta vaatiikin...