Nimi raamatussa uskonnollisen näkemyksen vuoksi

Viime keskiviikko, 20.3. n. klo 26:00.

Luen uusimmasta Soundista toimittaja Petri Silaksen arviota venäjäksi doom-metallia tekevän suomalaisen Kursk-yhtyeen Cherno-levystä. Arvio on poleeminen pohtien esim. sitä, onko doom-metal (metallin alalaji, jonka erityispiirre on (ultra)hidas tempo) lähtökohdiltaan jo aina niin epäkaupallista ja siksi jotenkin aidompaa kuin vaikkapa suoraan radiomuottiin tuotettu Teräsbetoni, että sitä pitää jo periaatteessakin digata. Kurskin jätkät kantavat kuvissa konepistooleita ja pitkiä armeijatakkeja, TB:n äijät nahkasoturireleitä. "Seuraavaksi mieleeni nousi nimimerkki Echtlederin Teräsbetonin Euroviisu-menestyksen myötä Soundi.fissä herättelemä ikuisaihe aitoudesta".

Pakko lukea uudestaan. Siellä lukee Echtleder. En voi liikkua. Jokin ekstaasihurmoosi napsahtaa aivoihin. Kohta lehti tippuu kädestä. Nyt tiedän mitä on hengen haukkominen. Taisin nousta sängystä ylös vähän hyppelemään tai kävelemään ympyrää tai jotain. Minut on mainittu Soundissa musiikillisen mielipiteeni vuoksi.

Mulle on tullut Soundi kotiin taukoamatta huhtikuusta 1996. Lyhyesti sanottakoon, että mulle Soundi on koti siinä missä Suomi, Helsinki, Lauttasaari tai vaikka alakulo. Jokainen uusi numero on pieni juhlahetki. Viimeisen puolen vuoden aikana Soundi.fissä on ollut mahdollisuus kommentoida musauutisia tai lehden toimittajien blogeja, ja olen siellä meikäläistä kiinnostavissa jutuissa kantani virroille napsauttanutkin. Nyt minuun on viitattu kuukausittaisessa raamatussani tuolla jakamani musiikillisen kannanottoni vuoksi. Ja saatana tuonkin P. Silaksen kirjoituksia olen lukenut alusta lähtien, ja nyt tuo konkari saa positiivisen kimmokkeen jostain meikäläisen jutusta. Ei hyvää päivää.

Välitön reaktioni oli, että tämä on merkittävintä mitä olen ikinä saanut aikaiseksi.

(Onko tuo coolia? Ei?)

Mikään asia koskaan ei ole saanut minua hetkessä näin... mietin oikeaa sanaa... hurmokselliseksi/onnelliseksi/saatana vittu joksikin mahtavalta tuntuvaksi.

(Onko tuollaisen tunnustaminen kovinkaan coolia? Ei?)

Pakko nousta ylös ja vangita reaktioni kirjoittamalla asiasta tänne. Aloitin, mutta jätin tekstin kesken ja julkaisematta kun en saanut heti tyydyttävää yhteenvetoa kasaan, ja olihan kellokin jo ainakin puoli kolme yöllä.

(Hyvä, sillä olisiko tällainen itsensä esilletuominen ollut kovinkaan coolia? Eipä ole sellaista vaikutelmaa usein tullut. Käyttäytyykö kukaan poika näin, vai onko tällainen vauhkoontuminen sallittua vain tytöille, ja hekin ihmettelevät että miten joku poika voi käyttäytyä noin. Eipä kovin coolia, pojalta ainakaan?)

Sitten ajattelin, että nyt lehden toimittajat alkavat kiinnittää huomiota ja tarttua meikäläisen kommentteihin ko. sivustolla yhä enemmän ja useammin. He tunnistavat piilevät kirjoittajan lahjani sekä varauksettoman intohimoni musiikkiin, ja sen sekä siihen liittyvien asioiden analysointiin, ja lopulta minulta tiedustellaan, olisinko kiinnostunut arvioimaan levyjä

(Kaide, ei. Tiedät itsekin, että haluat Soundiin kirjoittavan väen olevan ammattiporukkaa. Noh, kaikkea saa onneksi miettiä. Mutta onko tuollaisen tunnustaminen julkisesti coolia? 26-vuotiaana? Tarvitseeko edes ehdottaa vastausta?)

Noh, päätin kirjoittaa tänne nyt sitten myöhemmin, ihan vaikka vain dokumentointi- ja yhteenvetomielessä. Nyt sai tämän alta pois.

(Coolia ja siksi oikeaa tosin olisi ollut käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja vain odottaa jos äärimmäisen pienellä tsägällä joku frendeistä tai tuttavista, joista tiettävästi kukaan ei ko. lehteä säännöllisesti eikä silloinkaan kokonaan lue, olisi sanan Echtleder ko. kohdasta bongannut ja osannut sen meikäläiseen yhdistää + katsonut mainitsemisen arvoiseksi ylipäätään asiasta kenellekään huomauttaa. Joska esimerkiksi käyttäytyi esimerkillisesti taannoisen Levylaukku-ohjelmavierailunsa suhteen. Ei merkkejä tunteenpurkauksista, ei mitään mainintaa sivuillaan. Jotain kautta vain jotkut kuulivat siitä, ja ihmettelivät kuinka cool Il Klusterinho asian suhteen pystyi olemaan. Tunniksi radioon soittamaan lempimusaansa, mitäs siinä muka.)

Teräsbetonista ja sitä kautta erityisesti Euroviisuista mun pitää kirjoittaa myöhemmin, viimeistään siellä toukokuun haituvilla.

Onko portti edelleen pää?

11 vuoden mittainen tauko on päättynyt: Portisheadin kolmas albumi Third on valmis ja se julkaistaan maanantaina 28.4. Juu, tänä vuonna. Jesh (sano Tesh), vittu vihdoinkin, rautaa, asiaa, juhla

Kaide, otapa vaihto. Miksi odotan Portisheadin (Geoff Barrow, Beth Gibbons ja Adrian Utley) levyä? Miksi olen oikeastaan odottanut sitä koko halvatun 2000-luvun? Miksi tämän yli kymmenen vuotta sitten kaksi levyä (Dummy ('94) ja Portishead ('97) julkaisseen bristolilaisen trip-hop-kokoonpanon kolmannen levyn julkaisu pitää olla mulle tapahtuma?

Ja miksi en ilmeisestikään ole ainoa (last.fm:ssä yli 11 miljoonaa kuuntelua, MySpacessa yli 160 tuhatta ystävää)? Oliko bändi jotenkin niin helvetin poikkeuksellisen ainutlaatuisen hyvä, henkilökohtainen, cool tjmv., että niin moni tuntuu edelleen tarvitsevan orkesterin säveliä ja biittejä elämäänsä? Vai onko indie-uskottavan Portisheadin uuden levyn odottelu ollut meille vain kutakuinkin täydellisen sopivaa osana musiikillista elitismiämme, ja itse levyn valmistuminen pilasi koko jutun?

Portishead on mun kaikkien aikojen top10:ssä. Alusta loppuun kantava tasaisen synkkä, katkera ja otteessaan pitävä kokonaisuus, joka astuu ainoan harha-askeleensa 'Only You'lla, jolla Beth tuntuu laulavan jotain toista biisiä kuin mitä tympeään taustaan kannattaisi. Joka tapauksessa mun kestosuosikkeja ja levy, joka saa aikaan halun polttaa tupakkaa.

Dummylla on myös hetkensä, mutta kokonaisuus mättää, todennäköisesti biisijärjestyksen takia. Ainakin tämänhetkisessä shuffle-kuuntelussa 'Roads' ja 'Pedestal' toimivat paremmin kuin levykokonaisuuden yhteydessä. 'Strangers'illä on aivan liian suuri rooli kolmantena kappaleena.

Portishead aloitti kolmannen levynsä työstämisen 2005. Jos Madonna tai Britney jäisi levytystauolle, ja lopulta kahdeksan-yhdeksän vuoden breikin jälkeen artisti ilmoittaisi aloittaneensa levynteon, joka mutkineen ja matkoineen kestäisi alun kolmatta vuotta, olisi musa- ja varsinkin juorulehtien mediamyllytys varmaankin järkyttävä. Eipä käy muuten kateeksi Axl W. Rosea, joka alkoi levyttää Chinese Democracy -nimistä levyä 14 vuotta sitten.

Kateeksi ei myöskään käy tuollaisten mega-artistien niitä faneja, joille heidän musiikkinsa on henkilökohtaista. Keltainen lehdistö myllyttää ja myllyttää, suuri yleisö saa luettavakseen lähinnä paljonko artisti tienaa tai mokaa, eikä kukaan välitä pätkääkään itse musiikista. Niin, olen tajunnut ja hyväksynyt sen, että esim. Backstreet Boysin musiikki voi olla jollekulle erittäin tärkeää ja henkilökohtaista.

Thankgod Portishead ei ole tuollainen mega-artisti. Uuden levyn odotus on elänyt lähinnä levysoittimissa, netin keskustelupalstoilla sekä silloin tällöin luettuina yhtyeen jäsenten haastatteluina ja kuulumisina. Tätä kiekkoa on saanut odottaa musiikin vuoksi (ripauksella elitismiä), ja kun tätä nyt on kerta näin kauan odottanut, ei kai sitä oikein osaa olla ostamattakaan, ja kun tuon päätöksen kerta on tehnyt, voi saman tien pyrkiä olemaan kuulematta levyltä hirahdustakaan ja lukematta arvostelun arvostelua etukäteen. Niin. Tuskin sieltä mitään valtavirran tusinakantripoppia kuitenkaan on tulossa.

Ainiijjoo, miksi tätä levyä piti odottaa? Kai sitä vain ajattelee ja odottaa, että on edellytykset pitää siitä aika paljon.

Mun mielestä muuten Chinese Democracy on kauhea levynnimi.:) Tässä vielä Michael Allan Patton pyytää syytä olla nainen.

Ja kaikki mitä ei koskaan ehtinyt tapahtua

Joskus vastaan tulee kappaleita, joissa on onnistuttu tyhjentävän oloisesti luomaan äänimaisema jollekin omalle tunnetilalle. Nine Inch Nailsin The Fragile -levyn ('99) 'The Great Below' on nyt soundtrackina sellaiselle tunteelle, missä on jo ehtinyt miettiä mitä kaikkea (ihanaa) voisi tapahtua, mutta olosuhteiden muutoksen jälkeen tulee jäämään tapahtumatta.

Ja ehkä nimenomaan se, kun kappaleeseen on luonnollisen oloisesti saatu iskettyä "for all we could have done/ and all that could have been"-rivit... Oudointa ehkä on se, että vaikka jos mitään ei edes ehtinyt alkaa tapahtua, tuntee menettäneensä vaikka mitä.

Onneksi pop-musiikin biisintekijät tietävät, että tuollaisia laulunsanoja pitää kirjoittaa, vaikka ne pelkässä tekstimuodossa tuntuisivat kuinka banaaleilta tahansa. Tuollaiset rivit tuovat empatiaa ja auttavat lukemattomia ihmisiä käsittelemään tunteitaan vaikeiden hetkien keskellä. Kohti sellaisia aikoja, jolloin niitä ei tarvitse.

Shit hits the fan

Avauduin pari vuotta sitten Masin foorumilla siitä, että jos hyvin kaupaksi käyneestä levystä julkaistaan todella suuren yleisön kosiskelumielessä paranneltu kulta-, kumi-, platina- tmv. painos, on tämä mielestäni kuin potku alkuperäisen levyn ostaneen munanjohtimiin/lisäkiveksiin.

Meikäläisen kevätkesän 2005 ääniraidan ja ToPoLan T91/92-jengi -erolevyn PMMP:n Kovemmat kädet -rieskan myynnin kivuttua kultalukemiin julkaistiin lätystä tuolloin Noitalinna huraa! -koveri "Pikkuveli" - ja kesäkortonkikampanjabiisi "Kumivirsi" -kappaleilla sekä kahdella videolla koristeltu "kumipainos". Itse olin ostanut ko. levyn jo ennen minkään hulabaloon alkamista ollen täten yksi niistä 15 000 ihmisestä joiden ansiosta arvoisa levy-yhtiö sai kunnian tuon rahastuspainoksen julkaista. Olin asiaa yleisellä tasolla varmasti asiaa aikaisemminkin pohtinut ja sitä joko kevyesti paheksunut tai kuitannut asian levybisnesmaailman realiteettina. Nyt siitä oli kuitenkin tullut HENKILÖKOHTAISTA.

Asia nousi uudelleen mieleeni pari viikkoa sitten luettuani Type O Negativen viimekeväisen Dead Again -kiekon uudesta painoksesta. Ostin levyn alkuperäisen 1CD-painoksen viime kesänä. Nyt tiistaina tarjolle on sitten tulossa sekä cd-painos bonus-live-dvd:llä että vaatimaton 3LP-painos (punaisena vinyylinä!) jonka mukana tulee tuo samainen live-dvd sekä 12 sivun vihkonen ja T-PAITA! Siinäpä taas palkkiota tosifaniudesta. (Tässä tapauksessa sellainen toisella olkapäälläni istuva pirufiguuri tosin ehdottaa levy-yhtiön kosiskelevan näillä painoksilla niitä puolifaneja, joita vituttaa kun TON ei halunnutkaan jämähtää paikalleen eikä ole tehnyt uudestaan hittejä tarjonneita Bloody Kissesiä ('93) tai October Rustia ('96).)

En tietenkään ole näitä painoksia vastaan, päinvastoin. Mitä hienompaa tuotetta kuluttajalle on tarjolla sitä parempi. Itse olen hyötynyt vitkastelustani/epävarmuudestani/myöhäisherännäisyydestäni ainakin Bloc Partyn innostavan Silent Alarm  -debyytin ('05) kohdalla. Minut ostettiin ostamaan levy bonus-dvd-painoksella, jonka dvd sisälsi yhtyeen kaikki siihenastiset videot, viiden biisin live sekä kiertuedokumentti. Ongelmana on tietenkin vain näiden alkuperäisten versioiden ostaneiden henkilöiden ns. nauramalla päin naamaa oksentaminen ja se, miten tilanne voitaisiin heille hyvittää. Löytyisikö siis levy-yhtiöiltä halua kiittää varhaisia levynostajia siitä, että heidän ansiostaan ko. albumista tuli hittilevy?

En tiedä millainen kompensaatio oikeasti olisi mahdollinen tai lähtisikö mikään levy-yhtiö sellaisia edes harkitsemaan, mutta tällä hetkellä teoreettis-fundamentalistinen ehdotukseni olisi se, että uuden painoksen ilmestyttyä ensipainoksen ostajalla voisi olla esim. kaksi viikkoa aikaa kiikuttaa hyväkuntoinen kopionsa levykauppaan / lähettää se levy-yhtiöön saaden täten vaihdettua karvalakkipainosversionsa uuteen megadeluxe0,8thanniversary-editioniin. Ja tämäkin voisi koskea vaikka alle kaksi vuotta vanhojen kiekkojen uudelleenjulkaisuja.

Loppukevennys: Stam1nalta on tulossa keskiviikkona uusi levy, ja levyn tiimoilta yhtye lähtee tietysti kiertueelle. Sen lisäksi että ostan levyn heti ke:na, tuen Lappeenrannan seudun ongelmanuorten harrastustoimintaa ostamalla myös lipun heidän keikalleen - olen odottanut bändin näkemistä jo kauan.

Tällä kertaa liput ko. keikalle lähtivät kuitenkin myös epätodennäköisempiin osoitteisiin, nimittäin meikäläisen vanhemmille sekä yläkerran perhetutuillemme, jotka ovat jo vuosikausia pitäneet huolta omani sekä siskoni kulttuurinnälän tyydyttämisestä (tai ainakin niin he ovat ajatelleet). Kiitoksena ja vastapainona mm. oopperoista ja teattereista molemmilla kotimaisilla kielillä halusimme systerin kanssa esitellä heille kulttuuritarjontaa myös "kevyen" musiikin puolelta, ja vieläpä sen laadulliselta ja kaupalliselta huipulta (ellei nyt samalla viikolla ole mitään megajulkaisua tulossa, mennee Sm3tanan levy listaykköseksi).

Minäkin saatan haluta käydä teatterissa tmv., mutta ainakaan noilta tahoilta en vittu enää halua "sivistämismielessä" suoraan lippuja käteen vaan meikäläiseltäkin on syytä kysyä ensin. Lisäksi mulle on aivan yksi ja sama, tulevatko vanhemmat Kunnarit ja Aaltoset paikalle, sillä tärkeintä oli idea ja näpäyttämisen mahdollisuus. Yksi asia kuitenkin on varma: kun 22. maaliskuuta Stam1na lämmittelijänään Rytmihäiriö nousevat Nosturin lavalle, olen jälleen kerran enemmän kotona kuin yhdessäkään teatteri-esityksessä. Sitä ennen the inner eläin pääsee irti Mokoman keikalla tämän kuun 23.

Poditon

Vittu sentään vittu saatana koko viikkoon päässy näkee yhtään ketään ja vittu tänään perjantai-iltan kymmeneltä nukkumaan koska menen huomenna kuudeksi duuniin. KESKISORMI1 Tänäänki saatana vieköön tullu kuudelta kotiin niin eihän tässä ehi tehä mitään. Tai ehkä ehtis muttei osaa ku vaan keskittyy miettimään sitä ettei ehi tehä mitään ja pitää olla kymmeneltä nukkumassa.

IPodini kyrvähti viime viikon lopussa (musa soi vielä, mutta iTunes ei tunnistanut vehjettä eikä akku latautunut) ja menin Erottajan Humaciin viedäkseni koneen huoltoon. Takuu oli mennyt umpeen kuukausi sitten ja auliisti myöskin myönsin, että vehje oli lentänyt maihin lukuisia kertoja (mä en jaksa mitään bullshittiä noissa), enkä mitenkään olettanut saavani toimintakuntoista konetta ilmaiseksi. Myyjä siinä tutki kalleuttani mumisten ettei siinä ainakaan mitään ulkoista vikaa näyttänyt olevan. Lopulta hän kehoitti soittamaan tukeen ja pyytämään jatkoa takuuajalle. Kuulostaapa helposti läpimenevältä nakilta! Perhana vieköön, olisin ollut valmis jättämään vehkeen maksulliseen huoltoon välittömästi, pitääkö mun vielä saatana odottaa.

Soittaessani Macin tukeen olo oli vähän outo. Pyydän sieltä jotain johon heillä ei käsittääkseni ole mitään velvollisuutta suostua, ja totesin olennaisen tekijän tilanteessa olevan myyjän antama suositus. (Lähteekö kukaan kylmiltään hakemaan takuuajan pidennyksiä rikkimenneille elektroniikkatuotteille?) Puhelintuen miehen piti tiedustella asiaa "toiselta osastolta" missä vierähtikin tovi, mutta pyyntö menikin sitten saatana läpi.

Kalu huoltoon ja neljän päivän päästä ilmoitus että huolto on valmis. Eivätpä olleet huoltohenkilöt sitten lähteneet takuun piikkiin menevää huoltoa tekemään vaan sain vieläpä kokonaan uuden vehkeen (nyt tosin ilman takuuta tietenkin).

Vittumaista olisi ollut, jos vanhalla podilla olisi ollut jotain sellaista, mitä mulla ei koneella ole, mutta onneksi näin ei ollut vaikka podini täynnä olikin. Pääsen nyt alkamaan podin käytön/täytön puhtaalta pöydältä. Sen sijaan että joutuisin miettimään, mitä podiltani poistan uuden tieltä, pääsenkin miettimään mitä sinne laitan.

Ollessani kaksi päivää kukkahuoneella podittomana olen joutunut kuuntelemaan radiota. (Metro on parempi kuin Radio Rock. Haluaisin analysoida asiaa ja miettiä perusteluita tuntemukselleni, mutta se ei onnistu nyt.) Huomiseksi podi pääsee taas kuitenkin messiin ja tämän viikon fiilisten perusteella luulen, että tulen huomenna soittamaan kolmen tämän hetken (ja melkeinpä koko viime vuoden) ykkösartistin Depeche Moden, Type O Negativen ja Dead Can Dancen synkeitä, herkäksi heittäyttäviä, jylhiä ja rakkaudenkaipuisia biisejä. Jos huonosti käy, alkaa päässä soimaan Joy Divisionin "The Eternal". Silloin on rakkaudenkaipuu unohtunut. Jos kuitenkin huomenillalla koneelta soi QotSA ja Pixies, hommat on taas täysin reilassa.

Illan keikkavuositarjonta

Rock on vapautta. Rock on kapinaa. Rock on hetkessä elämistä. Rock on (ainakin ihan pikkasen) myös sitä, kun menet jonkin edellisiltana tekemäsi asian takia seuraavana aamuna pieni virne naamalla myöhässä duuniin. Kei-kei-kei-keikkakärpänen, tule puremaan meitä.

Noita ajatteita on tullut mieleen sen seurauksena, kun on männävuonna saanut kunnian (siis tietysti maksanut kunniasta) olla todistamassa mm. The Arkin, The Stoogesin ja Motörheadin konserttiesiintymisiä. Alkuvuodesta olin jo Riston, Weeping Willowsin ja Placebon keikoilla, mutta kunnon keikkakärpäsen pureman elimistööni taisi tartuttaa Henry Rollinsin fantastinen spoken word -esitys kesäkuunalkuisessa Savoy-teatterissa. Vuoden jälkimmäisen puoliskon aikana tulikin sitten em. lisäksi oltua myös Chris Cornellin, PMMP:n, The Arkin, Clementinen ja Marilyn Mansonin keikoilla, unohtamatta tietenkään Ankkarockia ja Paska elämä aikuiselle -iltaa.

Lyhyesti:

Risto@Kuudes linja, helmikuu. Puolentoista tunnin jonotus pakkasessa kannatti. Tiiviisti pakkautunut innokas yleisö ja livenä eläväinen bändi esittämässä huikeita ja laadukkaita biisejään tekivät mahtavan konserttielämyksen. Tämäkeikkainen "Pupu Tupuna" oli kaikkien aikojen paras yksittäisen biisin esitys, jonka olen keikalla kokenut. Vuoden 3. paras.

Risto@Nosturi, maaliskuu. Väkeä ei ollut tarpeeksi täyttämään tilaa, ja reteästi alkaneen keikan fiilis laski biisijärjestyksen takia lopussa. Bändi tuli soittamaan toista encorea vaikka yleisö elehti jo poislähtö mielessään. Menen katsomaan Ristoa seuraavan kerran vasta kun uutta materiaalia on pihalla.

Weeping Willows@Tavastia, toukokuu. "Soft rock hallelujah." Tälläisellä keikalla ei pogota, siellä korkeintaan heilutaan. Rauhallista, kevyttä ja tunnelmallista rockia. "Ei mitään vikaa", paitsi ehkä tarttuvien kappaleiden puute? Kuitenkin toistaiseksi ainoa kerta kun olen kuullut "There Is a Light That Never Goes Out"in livenä. Siitä varaukseton plussa.

Placebo@Jäähalli, toukokuu. Parasta keikassa oli se, että se ylipäätään oli, sillä bändi oli esiintynyt Suomessa viimeksi kymmenen vuotta sitten. Liput myytiinkin loppuun parissa tunnissa, minkä bändin kotisivut mainitsivat uutisosiossaankin. Itse keikka oli kuitenkin paria huippuhetkeä lukuunottamatta kovinkin rutiininomaisen oloinen, todellakin vain keikka muiden joukossa, eikä vokaalitaiteilija Molko tainnut laulaa yhtään kappaletta lähelläkään levyversioita. Emmekä edes saaneet taputtaa esiintyjää uudelleen lavalle, sillä ensimmäisen encorebiisin intro alkoi soida välittömästi setin viimeisen biisin jälkeen. Koko keikan vika biisi "Twenty Years" vielä sattuu olemaan mielestäni bändin turhimpia. Kiitti antikliimaksist jätkät! Ensi kerralla sitte uudestaan.

Henry Rollins@Savoy-teatteri, kesäkuu. 2 tuntia ja 45 minuuttia hauskaa, innostunutta ja miettimään laittanutta puhetta. Putkeen. Ammattimaisin esitys jonka olen ikinä missään nähnyt. Vuoden 2. paras.

Ankkarock@Korso, elokuu. Muutamaa keikkaa tuli seurattua. Täällä suhteeni Nine Inch Nailsiin vakavoitui, ja The Arkin kanssa se alkoi. Jotain hyötyä meille maalaiskunnastakin.

Chris Cornell@Jäähalli, elokuu. Heti kättelyssä tiskiin lyödyt "Let Me Drown" ja "Outshined" tekivät homman nimen selväksi - Cornellilla ei ole ongelmaa menneisyytensä kanssa. Ja se on ihana asia. Loistavan bändin taitavat, tyylikkäät ja innokkaat soittajat, pilke silmäkulmassa -meininki, neljän eri artistin repertuaarin läpi tasapainoisesti kulkenut esitys, yleisön myörintä ja hengästyneen Cornellin hymy keikan lopuksi... Vuoden 4. paras.

PMMP@Huvilateltta, elokuu. Tämä keikka oli heti Cornellin keikan jälkeisenä päivänä, mikä ei antanut parhaita mahdollisia edellytyksiä suurelle nautintoelämykselle. Keikka olikin mulle sitten enemmän jonkun sortin pemufanin pyhä riitti ennen keikkataukoa. Ensin tunti akustisesti kera haitarin, mandoliinin ja trapetsiesitysten, jonka perään puolitoista tuntia sähköisesti. Kiitos, kiitos. Tämä tauko tekee nyt hyvää meille molemmille.

The Stooges@Jäähalli, syyskuu. Voi kyllä, Hänen Iggyytensä on elossa. Hän on vapauttanut ihmisiä jo kohta 40 vuotta ja tekee sitä edelleen. Kapinaa, vapautta ja raakaa energiaa. The Stooges ei musiikillisesti ole mun kanssa niin yhteensopiva juttu, mutta keikka täytti siis odotukset, ja tulipa sekä nähtyä että koettua merkittävä osa rockin ja punkin historiaa.

Pahantekeväisyyskonsertti@Tavastia, syyskuu. Monimuotoinen huonon musiikin ilta keräsi Tavastialle maanantai-iltana pari sataa ihmistä, joita yhdisti yksi aate: silmille ja korville hyökkäävä keskinkertaisuus ja/tai tyylitajuttomuus on naurettavaa ja/tai hirvittävää, ja sille on suotava ansaitsemansa huomio. Tuskin kukaan lähti pois pettyneenä.

Clementine@Black Door, lokakuu. Kyseessähän on siis bändi, jossa soittavat mm. Timot Jaakko ja Lehtonen, ja keikasta sain kuulla sattumalta ja sille ex tempore lähdin. Orkesterin naislaulaja Petra Malin sekä tekemänsä sanoitukset yhdistettyinä kauniisiin ja haikeisiin melodioihin ja sävellyksiin tekivät kuitenkin vaikutuksen, jonka jälkeen Clementineen ei ole voinut/tarvinnut suhtautua "kaveribändinä". Petrasta tuli yksi lempinaislaulajistani ja samalla myös ainoa lempinaislaulajani, jonka kanssa olen päässyt juttelemaan.:) Vuoden 5. paras.

The Ark@Apollo Live Club, marraskuu. "Tonight we're gonna give you a sermon of ECSTASY!" Kas kummaa, näin myös kävi. Parisenkymmentä biisiä yhteislaulua ja -riemua sekä kimallusta. Ola Salon on pakko olla yksi maailman parhaista esiintyjistä. Yleisö alkoi taputtaa bändiä encorelle jo ennen kuin viimeinen soittaja ehti poistua lavalta varsinaisen setin aikana. Encoren jokaista, erityisesti tokavikaa biisiä venytettiin aivan helvetisti koska kukaan ei tahtonut viimeisen biisin alkavan. Vuoden paras.

Clementine@Korjaamo, joulukuu. Isompi areena, enemmän instrumenttivahvistusta eikä (kuulemma) kunnon soundcheckiä. Petran laulu ja sitä mukaa myös sanoitukset, eli iso osa Clemmareitten viehätystä, olivat ison osan aikaa muun äänen alla. Saa nähdä miten tulevalla tammikuun keikalla.

Motörhead@Jäähalli, joulukuu. Lemmy, tuo toinen rockin kuuskymppisistä jumalista elää myös. Täysin eri tavalla kuin Iggy, nimittäin lähinnä paikallaan seisten ja kähisemällä sen minkä pystyi, mutta Lemueldokaan ei pettänyt millään lailla, kuten ei bändinsäkään. Ainoastaan yksi biisi oli tuttu, mutta raaka ja eläimellinen meno otti mukaansa siitä huolimatta, ja osille minusta syntyikin aikeita edessäni itseään liikutelleen nuoren naaraan suhteen.

Marilyn Manson@Jäähalli, joulukuu. Väsyneen oloinen bändi, joka silti yritti parhaansa. Oli kivaa kuulla kaikki hitit, mutta aina se vähän mietityttää kun keikan 16 biisistä viisi oli yhdeltä yli kymmenen vuotta vanhalta levyltä ja uusimmalta käsittääkseni vain pari-kolme. Keikalla kuitenkin tapahtui se mitä olin etukäteen toivonut, eli tuhannet ihmiset pääsivät huitomaan nyrkkiään pystyyn huutaen FIGHT! FIGHT! FIGHT! FIGHT!

Jälkeenpäin pystyn ilokseni nyt vihdoin toteamaan ja hyväksymään sen, ettei keikan hyvyydellä tarvitse olla mitään tekemistä sen kanssa, paljonko sillä soitetaan tuttuja biisejä, vaan se on monen asian summa. Sopiva tila, yleisön ja artistin välinen vuorovaikutus...

Joka tapauksessa mulla on suurimmat tsäänssit saada keikasta nautintoa kun olen suhteellisen lähellä lavaa siinä osassa yleisöä joka ns. aktiivinen. Mä haluan huutaa, laulaa ja pogota. (Miltäköhän tuntuisi pogota Bogotassa?) En halua varoa liikaa osumasta vierustovereihin, mutta koska usein huomaan jääneeni mottiin liian kauas, on mulla tuo kyseenalainen puolen neliömetrin alueella paikallaan pogoamisenkin taito hallussa.

Jokaisessa syksyssä/putouksessa, eli i alla fall, eli joka tapauksessa keikat rocks. Kun käy usein, ei tule pelkoa että tästä nyt pitäisi yrittää nauttia vaikka väkisin.

Lopuksi pari Motörheadin keikan pohjalta mieleen muotoutunutta vinkkiä ihmisille, jotka ovat jäähallikoon rockkeikalla alle kymmenen metrin päässä lavasta:

1) Älä jumalauta tekstaile jatkuvasti. Tämä on jumalauta rock-konsertti ja olet pogo-etäisyydellä, eli olet toiminnallasi häiriöksi muille ihmisille.

2) Älä pureskele kynsiäsi tai sormiesi ihoa. Tämä on jukolauta rock-konsertti.

3) Älä, kröhöm, ns. jumalauta, oksenna.

Itse syyllistyin noista onneksi vain keskimmäiseen.