Kaide, otapa vaihto. Miksi odotan Portisheadin (Geoff Barrow, Beth Gibbons ja Adrian Utley) levyä? Miksi olen oikeastaan odottanut sitä koko halvatun 2000-luvun? Miksi tämän yli kymmenen vuotta sitten kaksi levyä (Dummy ('94) ja Portishead ('97) julkaisseen bristolilaisen trip-hop-kokoonpanon kolmannen levyn julkaisu pitää olla mulle tapahtuma?
Ja miksi en ilmeisestikään ole ainoa (last.fm:ssä yli 11 miljoonaa kuuntelua, MySpacessa yli 160 tuhatta ystävää)? Oliko bändi jotenkin niin helvetin poikkeuksellisen ainutlaatuisen hyvä, henkilökohtainen, cool tjmv., että niin moni tuntuu edelleen tarvitsevan orkesterin säveliä ja biittejä elämäänsä? Vai onko indie-uskottavan Portisheadin uuden levyn odottelu ollut meille vain kutakuinkin täydellisen sopivaa osana musiikillista elitismiämme, ja itse levyn valmistuminen pilasi koko jutun?
Portishead on mun kaikkien aikojen top10:ssä. Alusta loppuun kantava tasaisen synkkä, katkera ja otteessaan pitävä kokonaisuus, joka astuu ainoan harha-askeleensa 'Only You'lla, jolla Beth tuntuu laulavan jotain toista biisiä kuin mitä tympeään taustaan kannattaisi. Joka tapauksessa mun kestosuosikkeja ja levy, joka saa aikaan halun polttaa tupakkaa.
Dummylla on myös hetkensä, mutta kokonaisuus mättää, todennäköisesti biisijärjestyksen takia. Ainakin tämänhetkisessä shuffle-kuuntelussa 'Roads' ja 'Pedestal' toimivat paremmin kuin levykokonaisuuden yhteydessä. 'Strangers'illä on aivan liian suuri rooli kolmantena kappaleena.
Portishead aloitti kolmannen levynsä työstämisen 2005. Jos Madonna tai Britney jäisi levytystauolle, ja lopulta kahdeksan-yhdeksän vuoden breikin jälkeen artisti ilmoittaisi aloittaneensa levynteon, joka mutkineen ja matkoineen kestäisi alun kolmatta vuotta, olisi musa- ja varsinkin juorulehtien mediamyllytys varmaankin järkyttävä. Eipä käy muuten kateeksi Axl W. Rosea, joka alkoi levyttää Chinese Democracy -nimistä levyä 14 vuotta sitten.
Kateeksi ei myöskään käy tuollaisten mega-artistien niitä faneja, joille heidän musiikkinsa on henkilökohtaista. Keltainen lehdistö myllyttää ja myllyttää, suuri yleisö saa luettavakseen lähinnä paljonko artisti tienaa tai mokaa, eikä kukaan välitä pätkääkään itse musiikista. Niin, olen tajunnut ja hyväksynyt sen, että esim. Backstreet Boysin musiikki voi olla jollekulle erittäin tärkeää ja henkilökohtaista.
Thankgod Portishead ei ole tuollainen mega-artisti. Uuden levyn odotus on elänyt lähinnä levysoittimissa, netin keskustelupalstoilla sekä silloin tällöin luettuina yhtyeen jäsenten haastatteluina ja kuulumisina. Tätä kiekkoa on saanut odottaa musiikin vuoksi (ripauksella elitismiä), ja kun tätä nyt on kerta näin kauan odottanut, ei kai sitä oikein osaa olla ostamattakaan, ja kun tuon päätöksen kerta on tehnyt, voi saman tien pyrkiä olemaan kuulematta levyltä hirahdustakaan ja lukematta arvostelun arvostelua etukäteen. Niin. Tuskin sieltä mitään valtavirran tusinakantripoppia kuitenkaan on tulossa.
Ainiijjoo, miksi tätä levyä piti odottaa? Kai sitä vain ajattelee ja odottaa, että on edellytykset pitää siitä aika paljon.
Mun mielestä muuten Chinese Democracy on kauhea levynnimi.:) Tässä vielä Michael Allan Patton pyytää syytä olla nainen.
3 kommenttia:
Jumankauta, VIHDOIN!
Sitä on helvetti sentään odotettu piiitkääään. Tällaiset tapaukset ovat aina pelottavia, mieleen hiipii ajatus siitä, jos odotuksia ei voikaan täyttää...
Vaan uskotaan, että hienoa musiikkia on tulossa!
Chinese Democracy on paska nimi, mutta kyllä toi Spaghetti Incident on vielä paskempi.
Se on kyllä kans paska nimi, mutta olen lukenut sen olleen muun bändin vittuilua itsensä Kunnareista ulos huumeilleelle rumpali Steven Adlerille, jonka historiaan orkesterissa liittyi jokin naurettava spagettiyhteensattuma. CD:n historiasta mul taasen ei oo tietoo, ja kuulisin siitä mielelläni.
Lähetä kommentti