Teki mieli kasata lista biiseistä, jotka mun mielestä tuntuvat nyt kaikkien aikojen parhailta. En lähtenyt käymään levyhyllyä läpi muistuttaakseni itselleni, oliko jollain levyllä jotain tosi hyviä biisejä, vaan jos biisi on saatanan hyvä, niin kyllä mun pitää se muistaa etsimättäkin. Tämä tapa epäilemättä suosii kappaleita sellaisten artistien ja levyjen kappaleita, joita olen lähimenneisyydessä kuunnellut, mutta se ei haittaa, nimittäin täydellisen objektiivisen aikakausista riippumattoman listan kasaamisen yrittäminen olisi tylsää jah, niinh, mahdotonta. Mieluummin sitten tekee esim. parin vuoden päästä uuden listan ja vertailee tähän.
Ja niin, tuota "parhautta" en lähde nyt ihmeemmin määrittelemään muuten kuin, että lista on tietysti täysin subjektiivinen. Jos joku toinen ajattelee jostain biisistä, että ei se hänen mielestään ei ole niin hyvä, hän on täysin oikeassa. Hänen mielestään ei ole, mikä on fakta. Se ei taas liity mitenkään siihen, mitä mieltä minä olen.
En muuten ymmärrä, miksi kukaan loukkaantuu siitä, jos hänen suosikkiartistejaan kritisoidaan tai niistä tehdään pilaa. Musiikkiahan siinä jumalauta haukutaan, ei ihmistä, ja musiikki ei todellakaan ole asia joka pitäisi ottaa liian vakavasti. Mun lempparimusaa ja -artisteja saa haukkua tmv. mulle niin paljon kuin haluaa, se ei loukkaa mua millään lailla. Musta on muutenkin aina hauska kuulla kommentteja omista musasuosikeistani; esim. se, että joku kertoisi mun lempimusan kohdalla kokevansa itse täysin päinvastaisia reaktioita, ois hemmetin jännää, ja epäilemättä mielenkiintoisen ja viihdyttävän keskustelun aihe.
Aakkosjärjestyksessä:
"3" - Magyar Posse (Kings of Time, '04)
"Anesthesia" - Bad Religion (Against the Grain, '90)
"Bohemian Rhapsody" - Queen (A Night at the Opera, '75)
"Down in a Hole" - Alice in Chains (Dirt, '92)
"Enjoy the Silence" - Depeche Mode (Violator, '90)
"Head Down" - Soundgarden (Superunknown, '94)
"Into the Night" - Julee Cruise (Floating into the Night, '90)
"One" - Metallica (...And Justice for All, '88)
"Päiväkoti" - PMMP (Kovemmat kädet, '05)
"Rock Music - Pixies (Bossanova, '90)
"Shake the Disease" - Depeche Mode (The Singles 81>85, '85)
"There Is a Light that Never Goes out" - The Smiths (The Queen Is Dead, '86)
"Theresa's Sound-World" (Sonic Youth; Dirty, '92)
Saattanen kasata vastaavanoloisen levylistan lähiaikoina.
lauantaina, syyskuuta 29, 2007
keskiviikkona, syyskuuta 19, 2007
np. Joy Division - Unknown Pleasures ('79)
Menen huomenna katsomaan pitkään odottamani elokuvan, Joy Division -yhtyeen laulaja-sanoittaja Ian Curtisin elämäkertaleffa Controlin. Olen lämmittelynä nyt viikon sisään kuunnellut hiukan Joykkareita, ja nyt siis bändin kahdesta täyspitkästä soi ensimmäinen.
Todettakoon, että levyn avausraita "Disorder" tavoittaa jotain olennaista näistä vieraantumisen ja henkisen eksyksissä olon teemoista, joista Curtis kirjoitti ja joille muu yhtye (Curtisin itsemurhan jälkeen New Order -yhtyeenä jatkaneet Bernard Sumner, Stephen Morris ja Peter Hook) antoi ulkoasun. Nurkasta nurkkaan pomppiva hätääntynyt ja eksyksissä oleva basso, jota empaattinen kitara yrittää ymmärtää ja auttaa.
Curtis siis tosiaan hirtti itsensä vuonna 1980, mitä ennen yhtye oli vielä ehtinyt julkaista toisen levynsä Closerin. Jos kuolemaa tehdessään kuuntelee tuon levyn neljää vikaa biisiä, voi heittää yläfemmat aviopuolison tmv. kanssa ja sanoa, että kävipä mäihä soundtrackin kanssa.
Nightwishilla on kappale nimeltä "Kuolema tekee taiteilijan". En ole kappaletta koskaan kuullut, mutta otsikko ainakin pitää paikkansa. Kuoleman - ja erityisesti traagisen sellaisen - jälkeen on kiva hypätä artistin tuotannon pariin mielessä se ajatus, että kaikesta pystyy nyt ehkä löytämään uusia merkityksiä ja kenties jopa enteitä tulevasta! Curtisin lisäksi nopeasti mieleen tulevat Kurt Cobain ja Mana Manan Jouni Mömmö, jotka molemmat myös kuolivat oman käden kautta.
Mutta mitä jos Ian Curtis olisikin vielä elossa, ja Joy Divisionin ura olisi silti jäänyt noihin kahteen levyyn ja muutamaan sinkkuun? Olisiko yhtyeen arvostus samalla tasolla? Vähemmän kiinnostava JD ainakin olisi, nimittäin yksi iso syy, mikä meikäläisen sai bändistä kiinnostumaan on juuri tuo itsemurhaaja-laulaja (sama muuten pätee Mana Manaan). Eikä Britannian musiikkilehdissä oltaisi pari vuotta sitten julkaistu artikkeleita kaikesta Curtisiin liittyvästä. Eikä, mitä todennäköisimmin, Q-lehti olisi nimennyt "Love Will Tear Us Apart"-biisiä 80-, 90-, ja 00-lukujen parhaaksi singleksi. Siinä on sitä eroa. Autuasta on siis olla muusikko, joka saa arvostusta jo silloin kun siitä pystyy itse nauttimaan.
Todettakoon, että levyn avausraita "Disorder" tavoittaa jotain olennaista näistä vieraantumisen ja henkisen eksyksissä olon teemoista, joista Curtis kirjoitti ja joille muu yhtye (Curtisin itsemurhan jälkeen New Order -yhtyeenä jatkaneet Bernard Sumner, Stephen Morris ja Peter Hook) antoi ulkoasun. Nurkasta nurkkaan pomppiva hätääntynyt ja eksyksissä oleva basso, jota empaattinen kitara yrittää ymmärtää ja auttaa.
Curtis siis tosiaan hirtti itsensä vuonna 1980, mitä ennen yhtye oli vielä ehtinyt julkaista toisen levynsä Closerin. Jos kuolemaa tehdessään kuuntelee tuon levyn neljää vikaa biisiä, voi heittää yläfemmat aviopuolison tmv. kanssa ja sanoa, että kävipä mäihä soundtrackin kanssa.
Nightwishilla on kappale nimeltä "Kuolema tekee taiteilijan". En ole kappaletta koskaan kuullut, mutta otsikko ainakin pitää paikkansa. Kuoleman - ja erityisesti traagisen sellaisen - jälkeen on kiva hypätä artistin tuotannon pariin mielessä se ajatus, että kaikesta pystyy nyt ehkä löytämään uusia merkityksiä ja kenties jopa enteitä tulevasta! Curtisin lisäksi nopeasti mieleen tulevat Kurt Cobain ja Mana Manan Jouni Mömmö, jotka molemmat myös kuolivat oman käden kautta.
Mutta mitä jos Ian Curtis olisikin vielä elossa, ja Joy Divisionin ura olisi silti jäänyt noihin kahteen levyyn ja muutamaan sinkkuun? Olisiko yhtyeen arvostus samalla tasolla? Vähemmän kiinnostava JD ainakin olisi, nimittäin yksi iso syy, mikä meikäläisen sai bändistä kiinnostumaan on juuri tuo itsemurhaaja-laulaja (sama muuten pätee Mana Manaan). Eikä Britannian musiikkilehdissä oltaisi pari vuotta sitten julkaistu artikkeleita kaikesta Curtisiin liittyvästä. Eikä, mitä todennäköisimmin, Q-lehti olisi nimennyt "Love Will Tear Us Apart"-biisiä 80-, 90-, ja 00-lukujen parhaaksi singleksi. Siinä on sitä eroa. Autuasta on siis olla muusikko, joka saa arvostusta jo silloin kun siitä pystyy itse nauttimaan.
sunnuntai, syyskuuta 09, 2007
np. The Stoogesia shufflella
Olen viime puolentoista viikon aikana ollut kolmella keikalla: ke 29.8. Chris Cornell@Jäähalli, to 30.8. PMMP@Huvilateltta ja su 9.9. The Stooges@Jäähalli. Olen ollut alle viiden metrin etäisyydellä sekä Christopher "Chris Cornell" Boylesta että James "Iggy Pop" Osterbergista!:)
Lyhyesti todettuna jokainen keikka oli todella hyvä. Cornellin keikan parasta antia olivat todella tyylikäs ja näyttöhaluja puhkunut taustabändi, vanhojen hittien vetäminen ilman minkäänlaisia kyrpiintymisen elkeitä sekä rento meininki lavalla, joka kuvastui esim. pienillä spontaaniuiden merkeillä pitkin keikkaa ja sillä, että toinen kitarateknikko alkoi keikan loppupuolella lavan sivusta pommitella bändiä plektroilla.
Pemu-keikka poikkesi kaikista keikoista joilla olen milloinkaan ollut, sillä setti oli oikein väliajan voimin jaettu kahtia akustiseen ja sähköiseen, ja harvemmin sitä muutenkaan on ollut istumakeikoilla. Bilettäjäksi musta ei ois tosin ollutkaan, sillä jo keikan aikana iski fiilis, että toivottavasti ei enää koskaan "tarvitse" mennä keikalle kahtena peräkkäisenä päivänä. Joka tapauksessa yhteensä 29 biisiä, akrobaatteja, haitari, mandoliini, saippuakuplia, valoseinä... ja sitten vuoden keikkatauolle. Näin tämän pitikin mennä.
Ekan biisin jälkeen Paula kysyi, missä heidän äitinsä istuvat. Vierestäni nousi käsi. Jaahas... istuin siis Miran äidin vieressä. Paulan äiti istui riviä taaempana tyttöjen poikaystävien seurassa. Miran tulevan lapsen isän kasvot eivät olleet mulle tutut, mutta se toinen poikaystävä oli Lauri Ylönen.
Tänään muuten tuli bongattua tämmöinen pätkä, josta Julmahuvi-entusiastina hieman innostuin. Sopii myös tuon Miran tulevan lapsen isän laulettavaksi...
Löytyy muuten netistä joiltain "Worst song ever"-listoilta.:)
The Stoogesin keikalta tulin kotiin juuri äsken, ja päällimmäisenä mielessä on tuo maailman nuorin kuuskymppinen. Kyllä, hän oli juuri niin mahtava kun kaikki ovat sanoneet. Hän on rockin kuningas ja muita sen tapaisia asioita.
Fun House -levyyn tutustuminen viimeisen kuukauden aikana oli hyvä rasti, sillä vanhasta materiaalista taidettiin soittaa vain tuon ja 1969 ilmestyneen mulle jo ennestään tutun debyytin (S/T) biisejä. Toisin sanottuna: Raw Powerilta ('73), jossa alkoholisoitunut alkuperäinen basisti Dave Alexander ei enää soittanut, ei kuultu yhtään biisiä. Ei edes "Search and Destroy"ta.
Kitaristi Ron Asheton oli positiivinen yllätys. Mies ei vittu saatana liikkunut keikan aikana milliäkään, mutta soundi/kitaravalli ja soolot olivat tajuttoman raakoja. Rumpali Scott Ashetonilla on ikä jo tainnut mennä ranteisiin, sillä mies ei soittaessaan tehnyt yhtään ylimääräistä liikettä ja hommaa vielä vähän helpottaakseen jätti riden iskuja väliin siellä missä pystyi. Bändin julkaisuilla ja keikoilla nykyään bassoa soittava 80-luvun jenkki-indie-legenda Mike Watt oli nöyrällä duunarihengellä mukana, ja alleviivasi tätä soittamalla sinisessä työmiehen haalarissa. Keikan puolivälin tienoilla lavalle liittyi vielä jo 70-luvulla Stoogesille saksofonia soittanut Steve MacKay, joka hiustensa puolesta BeeGeesin jäseneltä näyttämisen ja biisien komppauksen lisäksi veti myös muutaman hurjan soolon.
Ennen keikkoja minua eniten arvellutti tuntemattomien biisien lukumäärät niissä ja miten ne vaikuttaisivat fiiliksiin keikoilla, mutta nyt täytyy todeta, että tuntemattomat biisit on tosi jees! Ne tuovat keikkoihin yllätyksellisyyttä ja jotain epävarmaa (kyllä, sitäkin kaipaa). Ja varsinkin tuon Ankkarockin The Arkin keikkakokemuksen perusteella voi sanoa, että on hemmetin hienoa, kun huomaa pitävänsä jostain ennalta tuntemattomasta biisistä. Ostin muuten eilen lipun The Arkin Apollo-klubin (ihka uusi paikka) keikalle 3.11. Ja niin, PMMP:n keikalla kun tunsi joka ikivitusen biisin...
Minun päässäni ainut henkilö, joka vetää Iggylle vertoja rockin kuninkaiden joukossa eli Ian "Lemmy" Kilmister, on tulossa Motörheadineen Suomeen joulukuussa. Pitäisikö...
Lyhyesti todettuna jokainen keikka oli todella hyvä. Cornellin keikan parasta antia olivat todella tyylikäs ja näyttöhaluja puhkunut taustabändi, vanhojen hittien vetäminen ilman minkäänlaisia kyrpiintymisen elkeitä sekä rento meininki lavalla, joka kuvastui esim. pienillä spontaaniuiden merkeillä pitkin keikkaa ja sillä, että toinen kitarateknikko alkoi keikan loppupuolella lavan sivusta pommitella bändiä plektroilla.
Pemu-keikka poikkesi kaikista keikoista joilla olen milloinkaan ollut, sillä setti oli oikein väliajan voimin jaettu kahtia akustiseen ja sähköiseen, ja harvemmin sitä muutenkaan on ollut istumakeikoilla. Bilettäjäksi musta ei ois tosin ollutkaan, sillä jo keikan aikana iski fiilis, että toivottavasti ei enää koskaan "tarvitse" mennä keikalle kahtena peräkkäisenä päivänä. Joka tapauksessa yhteensä 29 biisiä, akrobaatteja, haitari, mandoliini, saippuakuplia, valoseinä... ja sitten vuoden keikkatauolle. Näin tämän pitikin mennä.
Ekan biisin jälkeen Paula kysyi, missä heidän äitinsä istuvat. Vierestäni nousi käsi. Jaahas... istuin siis Miran äidin vieressä. Paulan äiti istui riviä taaempana tyttöjen poikaystävien seurassa. Miran tulevan lapsen isän kasvot eivät olleet mulle tutut, mutta se toinen poikaystävä oli Lauri Ylönen.
Tänään muuten tuli bongattua tämmöinen pätkä, josta Julmahuvi-entusiastina hieman innostuin. Sopii myös tuon Miran tulevan lapsen isän laulettavaksi...
Löytyy muuten netistä joiltain "Worst song ever"-listoilta.:)
The Stoogesin keikalta tulin kotiin juuri äsken, ja päällimmäisenä mielessä on tuo maailman nuorin kuuskymppinen. Kyllä, hän oli juuri niin mahtava kun kaikki ovat sanoneet. Hän on rockin kuningas ja muita sen tapaisia asioita.
Fun House -levyyn tutustuminen viimeisen kuukauden aikana oli hyvä rasti, sillä vanhasta materiaalista taidettiin soittaa vain tuon ja 1969 ilmestyneen mulle jo ennestään tutun debyytin (S/T) biisejä. Toisin sanottuna: Raw Powerilta ('73), jossa alkoholisoitunut alkuperäinen basisti Dave Alexander ei enää soittanut, ei kuultu yhtään biisiä. Ei edes "Search and Destroy"ta.
Kitaristi Ron Asheton oli positiivinen yllätys. Mies ei vittu saatana liikkunut keikan aikana milliäkään, mutta soundi/kitaravalli ja soolot olivat tajuttoman raakoja. Rumpali Scott Ashetonilla on ikä jo tainnut mennä ranteisiin, sillä mies ei soittaessaan tehnyt yhtään ylimääräistä liikettä ja hommaa vielä vähän helpottaakseen jätti riden iskuja väliin siellä missä pystyi. Bändin julkaisuilla ja keikoilla nykyään bassoa soittava 80-luvun jenkki-indie-legenda Mike Watt oli nöyrällä duunarihengellä mukana, ja alleviivasi tätä soittamalla sinisessä työmiehen haalarissa. Keikan puolivälin tienoilla lavalle liittyi vielä jo 70-luvulla Stoogesille saksofonia soittanut Steve MacKay, joka hiustensa puolesta BeeGeesin jäseneltä näyttämisen ja biisien komppauksen lisäksi veti myös muutaman hurjan soolon.
Ennen keikkoja minua eniten arvellutti tuntemattomien biisien lukumäärät niissä ja miten ne vaikuttaisivat fiiliksiin keikoilla, mutta nyt täytyy todeta, että tuntemattomat biisit on tosi jees! Ne tuovat keikkoihin yllätyksellisyyttä ja jotain epävarmaa (kyllä, sitäkin kaipaa). Ja varsinkin tuon Ankkarockin The Arkin keikkakokemuksen perusteella voi sanoa, että on hemmetin hienoa, kun huomaa pitävänsä jostain ennalta tuntemattomasta biisistä. Ostin muuten eilen lipun The Arkin Apollo-klubin (ihka uusi paikka) keikalle 3.11. Ja niin, PMMP:n keikalla kun tunsi joka ikivitusen biisin...
Minun päässäni ainut henkilö, joka vetää Iggylle vertoja rockin kuninkaiden joukossa eli Ian "Lemmy" Kilmister, on tulossa Motörheadineen Suomeen joulukuussa. Pitäisikö...
perjantaina, syyskuuta 07, 2007
np. Alice in Chains - Music Bank ('99)
Musiikkia tehdessä hienointa ovat ne hetket, kun sitä ei tarvitse "tehdä". Päähän vain tulee esim. joku sointukulku tai riffi ja siihen sopiva melodia, joiden tietää vain toimivan, ja hommat saa heti nauhoitettua muistiin. Vittumaisinta toistaiseksi on ollut se, kun on tuntenut pakolliseksi alkaa miettiä laulumelodiaa jonkun jutun päälle. Jotain saattaa ehkä tulla mieleen, jotain kohtalaista, jotain ehkä-hyvää...
Pam. Silloin päähän iskeytyy näkymä siitä, kun PMMP:n Jori Sjöroos, KoRnin Jonathan Davis, Depeche Moden Martin Gore ja Alice in Chainsin Jerry Cantrell pitelevät päitään ja voivottelevat tuskissaan. "Kohtalainen", "ehkä hyvä". Siis ei täydellinen. Eli väärä.
On se perhana sentään vieköön, kun usein esim. noiden miesten tuotoksia ekaa kertaa kuunnellessa toteaa itsekseen, että niin, tähän ja tuohon kohtaan eivät tosiaan sopisi mitkään muut (laulu)melodiat paremmin. Ne ovat siis tarkoituksessaan täydellisiä melodioita. Ällistelen, nöyrryn ja nautin. Ja toivon olevani hereillä, kun melodiat hyökkäävät omista sisuksistani.
Pam. Silloin päähän iskeytyy näkymä siitä, kun PMMP:n Jori Sjöroos, KoRnin Jonathan Davis, Depeche Moden Martin Gore ja Alice in Chainsin Jerry Cantrell pitelevät päitään ja voivottelevat tuskissaan. "Kohtalainen", "ehkä hyvä". Siis ei täydellinen. Eli väärä.
On se perhana sentään vieköön, kun usein esim. noiden miesten tuotoksia ekaa kertaa kuunnellessa toteaa itsekseen, että niin, tähän ja tuohon kohtaan eivät tosiaan sopisi mitkään muut (laulu)melodiat paremmin. Ne ovat siis tarkoituksessaan täydellisiä melodioita. Ällistelen, nöyrryn ja nautin. Ja toivon olevani hereillä, kun melodiat hyökkäävät omista sisuksistani.
keskiviikkona, syyskuuta 05, 2007
np. Type O Negative - Dead Again ('07)
Lyhyt lisäys alkuun: joka kerta kun n. yli seitsenminuuttinen biisi lähtee aukeamaan, puhutaan isoista asioista. Dead Again... hidasta on. Jotkut ovat jo auenneet, jotkut eivät.
----
Nyt se lähti, sano Lennox Lewis.
Olen hiljattain huomannut, että minua vituttaa ne mittasuhteet, johon Johnny Cashin yleinen kunnioitus muusikkona on kohonnut. Mulla on fiilis, että näistä miehen American Recordings -levyistä annetaan sellainen vaikutelma, että niistä kaikista huokuu jokin valtava pyhyys, ja suurin piirtein kaikki sisältö on mestarillista. Samaten mulla on päässä käsitys, että Rick Rubin on tunkenut miehelle laulettavaksi suurinpiirtein kaikki mahdolliset biisit, joiden lyriikka sopii siihen vaikutelmaan, mikä meillä kuulijoilla Cashista on, ja myös syventävät vaikutelmaa hänestä SUURENA SYVÄLLISENÄ TAITEILIJANA.
Kun American Recordings -sarjaa julkaistiin, ja levy levyltä miehen tähti tai jokin vastaava nousi, epäilemättä musaihmiset ajattelivat, että "vihdoinkin mies saa ansaitsemaansa tunnustusta" (ja rahallistakin palkkiota). Okei, nyt mies on tunnustusta saanut; hän on vittu kuolematon, jumala. Voitaisiinko kuitenkin nyt tarkastella American Recordings -levyjä uudestaan? Tai noh, vaikkapa kymmenen vuoden päästä?
Ei, minä en ole kuunnellut yhtäkään niistä kokonaan, enkä varmaan aio enää yrittääkään. Joku vuosi sitten aloitin kuuntelemaan yhtä niistä, ja kun pääsin yli alkuhaltioituneisuudestani ("tämä on ihan mahtavaa kun tämä on Johnny Cash"), iski tylsistyminen. Versiot 80-90–luvulla tehdyistä sävellyksistä olivat kaikki mielenkiintoisia kuriositeetteja, ja ainakin Nick Cave and the Bad Seedsin "The Mercy Seat" ja Nine Inch Nailsin "Hurt" –biisit tekivät isonkin vaikutuksen, mutta American IV: The Man Comes Around –levyllä oleva versio The Beatlesin "In My Life" –kappaleesta menee taulun ohi metsään. Joo, Cashin juttu ei ole se, että aina oltaisiin täydellisesti nuotissa, mutta liika on liikaa. Jos on kuullut Annikki Tähden laulua, tietää mistä on kyse ilman tuon Lennonin sävellyksen tulkinnan kuuntelemistakin.
----
Nyt se lähti, sano Lennox Lewis.
Olen hiljattain huomannut, että minua vituttaa ne mittasuhteet, johon Johnny Cashin yleinen kunnioitus muusikkona on kohonnut. Mulla on fiilis, että näistä miehen American Recordings -levyistä annetaan sellainen vaikutelma, että niistä kaikista huokuu jokin valtava pyhyys, ja suurin piirtein kaikki sisältö on mestarillista. Samaten mulla on päässä käsitys, että Rick Rubin on tunkenut miehelle laulettavaksi suurinpiirtein kaikki mahdolliset biisit, joiden lyriikka sopii siihen vaikutelmaan, mikä meillä kuulijoilla Cashista on, ja myös syventävät vaikutelmaa hänestä SUURENA SYVÄLLISENÄ TAITEILIJANA.
Kun American Recordings -sarjaa julkaistiin, ja levy levyltä miehen tähti tai jokin vastaava nousi, epäilemättä musaihmiset ajattelivat, että "vihdoinkin mies saa ansaitsemaansa tunnustusta" (ja rahallistakin palkkiota). Okei, nyt mies on tunnustusta saanut; hän on vittu kuolematon, jumala. Voitaisiinko kuitenkin nyt tarkastella American Recordings -levyjä uudestaan? Tai noh, vaikkapa kymmenen vuoden päästä?
Ei, minä en ole kuunnellut yhtäkään niistä kokonaan, enkä varmaan aio enää yrittääkään. Joku vuosi sitten aloitin kuuntelemaan yhtä niistä, ja kun pääsin yli alkuhaltioituneisuudestani ("tämä on ihan mahtavaa kun tämä on Johnny Cash"), iski tylsistyminen. Versiot 80-90–luvulla tehdyistä sävellyksistä olivat kaikki mielenkiintoisia kuriositeetteja, ja ainakin Nick Cave and the Bad Seedsin "The Mercy Seat" ja Nine Inch Nailsin "Hurt" –biisit tekivät isonkin vaikutuksen, mutta American IV: The Man Comes Around –levyllä oleva versio The Beatlesin "In My Life" –kappaleesta menee taulun ohi metsään. Joo, Cashin juttu ei ole se, että aina oltaisiin täydellisesti nuotissa, mutta liika on liikaa. Jos on kuullut Annikki Tähden laulua, tietää mistä on kyse ilman tuon Lennonin sävellyksen tulkinnan kuuntelemistakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)