np. The Stoogesia shufflella

Olen viime puolentoista viikon aikana ollut kolmella keikalla: ke 29.8. Chris Cornell@Jäähalli, to 30.8. PMMP@Huvilateltta ja su 9.9. The Stooges@Jäähalli. Olen ollut alle viiden metrin etäisyydellä sekä Christopher "Chris Cornell" Boylesta että James "Iggy Pop" Osterbergista!:)

Lyhyesti todettuna jokainen keikka oli todella hyvä. Cornellin keikan parasta antia olivat todella tyylikäs ja näyttöhaluja puhkunut taustabändi, vanhojen hittien vetäminen ilman minkäänlaisia kyrpiintymisen elkeitä sekä rento meininki lavalla, joka kuvastui esim. pienillä spontaaniuiden merkeillä pitkin keikkaa ja sillä, että toinen kitarateknikko alkoi keikan loppupuolella lavan sivusta pommitella bändiä plektroilla.

Pemu-keikka poikkesi kaikista keikoista joilla olen milloinkaan ollut, sillä setti oli oikein väliajan voimin jaettu kahtia akustiseen ja sähköiseen, ja harvemmin sitä muutenkaan on ollut istumakeikoilla. Bilettäjäksi musta ei ois tosin ollutkaan, sillä jo keikan aikana iski fiilis, että toivottavasti ei enää koskaan "tarvitse" mennä keikalle kahtena peräkkäisenä päivänä. Joka tapauksessa yhteensä 29 biisiä, akrobaatteja, haitari, mandoliini, saippuakuplia, valoseinä... ja sitten vuoden keikkatauolle. Näin tämän pitikin mennä.

Ekan biisin jälkeen Paula kysyi, missä heidän äitinsä istuvat. Vierestäni nousi käsi. Jaahas... istuin siis Miran äidin vieressä. Paulan äiti istui riviä taaempana tyttöjen poikaystävien seurassa. Miran tulevan lapsen isän kasvot eivät olleet mulle tutut, mutta se toinen poikaystävä oli Lauri Ylönen.

Tänään muuten tuli bongattua tämmöinen pätkä, josta Julmahuvi-entusiastina hieman innostuin. Sopii myös tuon Miran tulevan lapsen isän laulettavaksi...
Löytyy muuten netistä joiltain "Worst song ever"-listoilta.:)

The Stoogesin keikalta tulin kotiin juuri äsken, ja päällimmäisenä mielessä on tuo maailman nuorin kuuskymppinen. Kyllä, hän oli juuri niin mahtava kun kaikki ovat sanoneet. Hän on rockin kuningas ja muita sen tapaisia asioita.

Fun House -levyyn tutustuminen viimeisen kuukauden aikana oli hyvä rasti, sillä vanhasta materiaalista taidettiin soittaa vain tuon ja 1969 ilmestyneen mulle jo ennestään tutun debyytin (S/T) biisejä. Toisin sanottuna: Raw Powerilta ('73), jossa alkoholisoitunut alkuperäinen basisti Dave Alexander ei enää soittanut, ei kuultu yhtään biisiä. Ei edes "Search and Destroy"ta.

Kitaristi Ron Asheton oli positiivinen yllätys. Mies ei vittu saatana liikkunut keikan aikana milliäkään, mutta soundi/kitaravalli ja soolot olivat tajuttoman raakoja. Rumpali Scott Ashetonilla on ikä jo tainnut mennä ranteisiin, sillä mies ei soittaessaan tehnyt yhtään ylimääräistä liikettä ja hommaa vielä vähän helpottaakseen jätti riden iskuja väliin siellä missä pystyi. Bändin julkaisuilla ja keikoilla nykyään bassoa soittava 80-luvun jenkki-indie-legenda Mike Watt oli nöyrällä duunarihengellä mukana, ja alleviivasi tätä soittamalla sinisessä työmiehen haalarissa. Keikan puolivälin tienoilla lavalle liittyi vielä jo 70-luvulla Stoogesille saksofonia soittanut Steve MacKay, joka hiustensa puolesta BeeGeesin jäseneltä näyttämisen ja biisien komppauksen lisäksi veti myös muutaman hurjan soolon.

Ennen keikkoja minua eniten arvellutti tuntemattomien biisien lukumäärät niissä ja miten ne vaikuttaisivat fiiliksiin keikoilla, mutta nyt täytyy todeta, että tuntemattomat biisit on tosi jees! Ne tuovat keikkoihin yllätyksellisyyttä ja jotain epävarmaa (kyllä, sitäkin kaipaa). Ja varsinkin tuon Ankkarockin The Arkin keikkakokemuksen perusteella voi sanoa, että on hemmetin hienoa, kun huomaa pitävänsä jostain ennalta tuntemattomasta biisistä. Ostin muuten eilen lipun The Arkin Apollo-klubin (ihka uusi paikka) keikalle 3.11. Ja niin, PMMP:n keikalla kun tunsi joka ikivitusen biisin...

Minun päässäni ainut henkilö, joka vetää Iggylle vertoja rockin kuninkaiden joukossa eli Ian "Lemmy" Kilmister, on tulossa Motörheadineen Suomeen joulukuussa. Pitäisikö...