Lyhyt lisäys alkuun: joka kerta kun n. yli seitsenminuuttinen biisi lähtee aukeamaan, puhutaan isoista asioista. Dead Again... hidasta on. Jotkut ovat jo auenneet, jotkut eivät.
----
Nyt se lähti, sano Lennox Lewis.
Olen hiljattain huomannut, että minua vituttaa ne mittasuhteet, johon Johnny Cashin yleinen kunnioitus muusikkona on kohonnut. Mulla on fiilis, että näistä miehen American Recordings -levyistä annetaan sellainen vaikutelma, että niistä kaikista huokuu jokin valtava pyhyys, ja suurin piirtein kaikki sisältö on mestarillista. Samaten mulla on päässä käsitys, että Rick Rubin on tunkenut miehelle laulettavaksi suurinpiirtein kaikki mahdolliset biisit, joiden lyriikka sopii siihen vaikutelmaan, mikä meillä kuulijoilla Cashista on, ja myös syventävät vaikutelmaa hänestä SUURENA SYVÄLLISENÄ TAITEILIJANA.
Kun American Recordings -sarjaa julkaistiin, ja levy levyltä miehen tähti tai jokin vastaava nousi, epäilemättä musaihmiset ajattelivat, että "vihdoinkin mies saa ansaitsemaansa tunnustusta" (ja rahallistakin palkkiota). Okei, nyt mies on tunnustusta saanut; hän on vittu kuolematon, jumala. Voitaisiinko kuitenkin nyt tarkastella American Recordings -levyjä uudestaan? Tai noh, vaikkapa kymmenen vuoden päästä?
Ei, minä en ole kuunnellut yhtäkään niistä kokonaan, enkä varmaan aio enää yrittääkään. Joku vuosi sitten aloitin kuuntelemaan yhtä niistä, ja kun pääsin yli alkuhaltioituneisuudestani ("tämä on ihan mahtavaa kun tämä on Johnny Cash"), iski tylsistyminen. Versiot 80-90–luvulla tehdyistä sävellyksistä olivat kaikki mielenkiintoisia kuriositeetteja, ja ainakin Nick Cave and the Bad Seedsin "The Mercy Seat" ja Nine Inch Nailsin "Hurt" –biisit tekivät isonkin vaikutuksen, mutta American IV: The Man Comes Around –levyllä oleva versio The Beatlesin "In My Life" –kappaleesta menee taulun ohi metsään. Joo, Cashin juttu ei ole se, että aina oltaisiin täydellisesti nuotissa, mutta liika on liikaa. Jos on kuullut Annikki Tähden laulua, tietää mistä on kyse ilman tuon Lennonin sävellyksen tulkinnan kuuntelemistakin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Osittain oon samoilla linjoilla näistä Cash-jutuista. Tietty osuus mun kuulemista American Recordingsin biiseistä on mahtavia tulkintoja, mutta yks tai kaks levyä näitä olis varmaan riittänyt. Esim. If You Could Read My Mind ei oo sitä mitä Rahamiehen pitäis levyttää... American Recordings oli alkujaan hyvä idea ja alku mutta tossa isossa biisiläjässä on niin paljon paskaa että äijän uskottavuus kärsi sitten loppujen lopuksi kuitenkin.
Mutta uskaltaisiko kukaan merkittävässä asemassa oleva musaihminen tai -toimittaja sanoa näin?
Cashin näkyvyydelle on tietysti parempi, että näitä levyjä julkaistaan yhden tai kahden sijasta kymmenen vuoden ajan. Wikipedian mukaan kutososaakin muuten ollaan pukkaamassa ulos...
2003 ilmestyneen viiden levyn American Recordings -boksin, Unearthedin, vitoslevy on neljän ekan levyn Best of. Se olisi sitten ehkä semmoinen kiekko, joka monelle (ainakin meikäläiselle) vois olla sopiva/riittävä.
Kuitenkin uskallan olla sitä mieltä, että Hurt American IV:ltä on mielettömän hyvä ja mun mielestä hyvä tulkinta.
Mutta tämä onkin peruskuluttajan mielipide. :)
Vaikka pidänkin alkuperäisestä Hurtista enemmän ja se on mulle tärkeä, olen samaa mieltä: Käteis-Jussin versio on erittäin hyvä ja koskettava.
Anteeksi kuitenkin skeptisyytiseni, Päivi, mutta oletko kuullut alkuperäistä?
Sää oot taas niin ilkeä mulle.
Mutta en minä tiedä, olenko kuullut alkuperäistä. Mutta jotenkin Cash saa mun selkäpiin karmimaan siinä biisissä. Ja se riittää mulle.
Minä mitään ilkeä ole. Käytit vain sanaa "tulkinta", niin silloin pitää epäilemättä olla selvillä, millaista teosta coveroiva artisti siinä "tulkitsee".8)
Mutta epäilemättä pitäisit Nine Inch Nailsin alkuperäisversiosta vähemmän.
Mhmmh, sori Kaide pikkumaisuuteni, mutta tulkinnan lähteenä voi olla myös nuotit. Näinhän esim. käy jatkuvasti taidemusiikissa: jos kyseessä on harvinainen teos niin muusikot eivät todnäk ole kuulleet kappaletta aiemmin. Mutta kyllä, pop-musiikissa ja Cashin tapauksessa Hurt on varmasti opeteltu NIN:in levyä kuunnellen.
Toi on ihan hyvä lisäys, mutta populaarimusiikin puolella tuommoinen tosiaan on ainakin ymmärtääkseni erittäin harvinaista. Olisipa muuten hemmetin jännää kuulla tuollaisia versioita joidenkin tunnettujen muusikoiden esittäminä.
On jo pitkään ollut mielessä kommentoida, mutta aina se on muka kiireen takia jäänyt. Nyt tulee.
Mä tutustuin Johnny Cashin musiikkiin ekaa kertaa viime syksynä American V: A Hundred Highwaysin muodossa. Heti kolahti, siis tuo levy. En vieläkään ole perehtynyt Johnny Cashin omaan vanhaan tuotantoon, mutta tuota levyä oon kuunnellut todella paljon, muutamia muita American -levyjä satunnaisemmin. Hurtista tykkään, en ehkä yhtä paljon kuin alkuperäisestä, Cashin version musavideo on loistava!
Noi American levyt saa mut palaamaan jälleen kerran aiheeseen, josta olen joskus aiemminkin puhunut. On meinaan niin, että vaikka olenkin kuunnellut aika paljon musiikkia viimeisten 10 vuoden aikana, en silti mitenkään kattavasti tai kronologisen loogisesti. Tästä johtuen monet cover-biisit saattaa olla mulle niitä "alkuperäisiä" kappaleita, koska olen sattunut tutustumaan niihin ennen alkuperäisen version kuulemista. Näin on monen Cashinkin levyttämän coverin kohdalla. Tähän kun lisätään se, etten ollut tutustunut Cashiin ennen American-levyjä, olen vetänyt mielipiteeni levyistä ns. puhtaalta pöydältä. Toisenlaisella historialla saattaisin olla levyistä hyvinkin eri mieltä.
Epäilemättä Cashin nykyiseen varsin suuriin mittoihin paisuneeseen maineeseen liittyy myös hänen kuolemansa ajottuminen kaupallisesti varsin onnistuneiden albumien kohdalle.
Lähetä kommentti