Parta kat-kii, silmä puhh-kii

Joulupukki, joulupukki -laulu mantranomaisesti revisited:

"Kulliperse, kulliperse, kulliperse, kulliperse/

kulliperse, kulliperse, isä antaa sulle selkään/

oothan meille kulliperse, juoppolalli, kulliperse/

kulliperse, kulliperse, isä antaa sulle selkään"

"-CH=CH2"

Soundin takasisäkannen on jo muutaman vuoden ajan täyttänyt Pauli Kallion ja Ville Pirisen sarjakuva Ornette Birks Makkonen, joka kertoo samannimisestä musafriikki-dj:stä. 

Ornette saa useimmiten kicksinsä jazzista ja bluesista, ja suhtautuu rockiin ja poppiin (ja erityisesti niiden uusimpiin trendeihin) hieman elitistisesti nokkaansa nyrpistellen. Sarjakuva on selkeästi musafanaatikkojen käsialaa ja tarinat toimivia sekä piikikkään humoristisia, mutta Soundin ollessa ensisijaisesti rock-lehti (vaikka kannessa ei enää niin luekaan) olen usein hieman ihmetellen ja vähän ärtyneenäkin pohtinut, eikö lehteen kenties löytyisi jokin linjaan paremmin istuva piirrostarina.

Viimeisimmän Soundin (11/07) OBM kuitenkin voitti minut viimein puolelleen, sillä tällä kertaa Ornette ja sukulaistyttönsä Veera kuuntelevat ihastuksissaan Ramonesin ensimmäistä levyä (S/T,  '76) ja pohtivat bändin mahdollista comebackia: "Onhan viisi bändin jäsentä vielä hengissä..." Viimeiseen ruutuun nuo treenikämpälleen kokoontuneet jäljellä olevat jäsenet Tommy, Marky, Richie, Elvis ja C.J. (edesmenneet Joey, Johnny ja Dee Dee ovat mukana kuvina kämpän seinällä) tosin suhtautuvat ajatukseen ymmärrettävästi hieman pessimistisesti: "Matkassa on lievä mutka". "Joo. Neljä meistä on rumpaleita".

Joo. Piti tulla kunnon rokkijuttu että meikäläinen suli. "Tajuuhan ne rokinki päälle eikä vihaa sitä." Nyt tietysti pystyn näkemään asian niin, että rock-lehdestäkin on joskus hyvä lukea jotain, joka ehkä hieman nauraa rock-väelle itselleen ja lausuu ilmoille joitain mahdollisesti tutustumisen arvoisia nimiä naapurigenreistä.

Sen lisäksi, että kyseinen sivu sai mut näkemään koko OBM-sarjiksen uudessa valossa, sai se mussa nousemaan himon erästä toista asiaa kohtaan. Ekassa ruudussa Veera-tyttö vetelee Ornetten vakuuttavan laajasta lp-levykokoelmahyllystä lättyjä toisensa perään: "Tämän haluan kuulla ja tämän ja tämän ja tämän ja..."

Minä haluan hankkia vinyylejä. Minä haluan käsitellä älppäreitä ja laittaa niitä soimaan. Haluan kuulla täydellisemmän, räkäisemmän ja aidomman äänikuvan - cd-levyn 80-luvun alussa sovittujen teknisten standardien mukaan kaikki 20 kHz ylittävät taajuudet suodatetaan tallennettavasta musiikista pois. Digitaalisuus, vajavainen areth thou.

Tämä "herätys" tuli oikeastaan otollisimpana mahdollisena aikana jos kerta tullakseen oli, sillä juuri Last.fm:n digitaalisista kahleista vapautuneena intoni päästä laittamaan cd:itä ja vinyylejä konkreettisesti niiden soittimista soimaan on kenties suurimmillaan. Näin pystyin viime lauantaina lähtemään puhtain mielin Tavastian levymessuille, ja kun laareista vastaan tulivat Soundgardenin ensilevy Ultramega OK ('88) ja Hüsker Dün live kotikaupungistaan Minneapolisista vuodelta 85, vinyyleinä...

Silmät. Ammotus. Leuka. Loksahdus. Suu. Hengenhaukkominen. Sormet. Puristusote. "Kukkaron" "kahmaisu" ja "eusebiojen" "tiskiin" "lyönti". Onhan teillä pusseja, mulla on reppu täynnä banaaneja.

Oli hyvä reissu kaiken kaikkiaan. Muutama päivä myöhemmin ostin myös Mokoman uusimman tuotoksen vinyylinä, mutta nyt jonkun aikaa siihen tässä formaatissa tutustuneena uskon jatkossa rajoittavani lp-ostokset vain "vanhoihin" levyihin koska tuntuu, että vaikka artisti tietäisikin julkaisevansa tuotoksensa myös vinyylinä, levyn soitettavuuden maksimointi lp:nä ei ole heille enää niin tärkeää, ts. nykyään levyt tehdään enemmän kuunneltavaksi cd:ltä. Ja perhana vieköön: jos haluan nyt Luihin ja ytimiinin podiini, joudun joko turvautumaan kirjastolainaukseen ja odottamaan läpi mahd. kymmenien varausten jonon tai lataamaan biisit netistä. Okei, mä olen jo maksanut siitä musasta, mutta vähän tyhmältä ja väärältä tuo lataaminen tuntuisi silti.

Musiikkitoimittaja Otto Talvion kertoo uunituoreessa, BIFF! BANG! POW! Seikkailuja populaarikulttuurissa -kirjassaan (joka mulla on Miksalta lainassa) että jotkut jossain päin maailmaa joidenkin levy-yhtiöiden vinyylien mukana tulee nerokkaasti ja kiitollisesti myös ko. levyn ilmainen nettilatausmahdollisuus, mikä tuli ainakin mun tietoisuuteeni ihan uutena innovaationa. Eipä haittaa vaikka tapa leviäisi. 

Kirjasta muuten:  Talviolla on laaja yleistietämys, ja vaikka esim. kirjassa tarkemmin esitellyt power pop - ja americana -genrekuvaukset eivät suurta intoa herättäneetkään, miehen kärkkäitä näkemyksiä oli ilo ja hupi lukea. Ison aallon mussa sai nousemaan se, kun Talvio onnistui pukemaan sanoiksi erään tuskastumisen aiheeni: " Nykyään kaikki indietä, kaikki on postpunkia, kaikki on tiedostavaa ja kaikki on siitä syystä hengästyttävyydessään ihan samanlaista." Indeedah. Rock (ja niin kai minäkin, vaikken sitä olekaan kai halunnut myöntää) tarvitsee Gunnareita, Gallaghereita ja David Lee Rothia. Pienen hajanaisuuden lisäksi ainoa kauhua herättänyt seikka kirjassa on sen pieneen kokoonsa nähden järisyttävä kolmenkympin hinta, jolla olen nähnyt sen ainakin Suomalaisessa myytävän.

Joka tapauksessa pelkkä kovalevy levyhyllynä ei taida koskaan olla mun lautaselliseni karjalanpiirakoita. I wanna feel it, pejpi!

Meidän fanit on maailman uskollisimpia

Olen pohtinut Mokoman jättämistä, ts. sitä, etten enää ostaisi heidän seuraavaa, 28.11. julkaistavaa levyään. Lempilevyni "uuden", eli oman levy-yhtiön aikaisen Mokoman tuotannosta on Kurimus ('03), joka on pirteä ja innokas thrash metal -levy, ja sen jälkeiset kiekot Tämän maailman ruhtinaan hovi ('04) ja Kuoleman laulukunnaat ('06) ovat molemmat myös todella hyviä levyjä, mutta tuolla viimeisimmällä meno alkoi etääntyä niistä jutuista, joista Mokomassa eniten pidin. Eniten mietityttivät parin biisin emo-vetoinen valituslaulu ja koko levyn läpi päällä ollut jurnottava epätoivo ja ahdistus.

Tähän liittyen voidaankin siis sanoa, etten ole Mokoman uskollinen fani. Itse asiassa en ole minkään bändin uskollinen fani. Itse asiassa aina kun jossain nousee esille käsite "fanien uskollisuus", poistan aseestani liipasimen.

Mitä vittua tuo oikeastaan tarkoittaa? Sitäkö, että kun on kerran löytänyt jonkin bändin josta pitää paljon ja alkanut pitää itseään bändin fanina, tuo status on teräsbetoniin valettu ja ko. henkilö ostaa kaikki julkaisut mitä bändi koskaan tulee tekemään ilman minkäänlaista kritiikkiä materiaalin suhteen? Voisiko tällainen uskollinen fani esimerkiksi sanoa, että "enhän mä näistä uusimmista levyistä oo enää oikeestaan tykänny, mutta kyllä mä kyllä pysyn bändin takana loppuun asti" tai "kyllä se oli silloin 80-luvun alussa niin kova, että kyllä mä vieläki keikoilla käyn"? Kyse olisi siis laiskasta musiikinkuuntelijasta joka pelkää menevänsä pois tolaltaan, jos joutuisi miettimään uuden lempparibändin etsimistä itselleen.

Vai ovatko jutun keksineet hiipuvat (hevi)bändit, jotka yrittävät saada faninsa tuntemaan olonsa paremmaksi etteivät viimeisetkin palkanmaksajat jättäisi laivaa? "Joillaki bändeillä suosio tulee ja menee, mutta meidän fanit on kyllä uskollista porukkaa ja pysyvät mukana vaikeinakin aikoina".

Omalta osaltani lähimpänä tuota "uskollista faniutta" on tietysti suhteeni Sonic Youthiin. Olen ollut fani jostain vuoden '96 tienoilta ja hyllyssä on koko yleinen tuotanto plus vähän vielä päälle. Tässä bändissä kun ei ole kyse yksittäisten biisien tai välttämättä edes levyjen diggailusta - Sonic Youth on mielentila.

Bändi oli innovatiivinen ja jännittävä koko 80-luvun ja kultakausi oli 80-/90-lukujen vaihteessa, siis yli 15 vuotta sitten. Vuosituhanteen vaihteen tienoilta olen päässyt hankkimaan levyt niiden ilmestymisten tahdissa, ja vaikka ko. levyt eivät ole edustaneet lempikiekkojeni hurjan herkkää menoa ja rosoisempaa soundimaailmaa, oli hankintoihin ihan tyytyväinen, koska... ne eivät pettäneet. Tai jotain.

Vuoden 2004 Sonic Nurse kuitenkin oli kuitenkin lopettaa osaltani koko vitun jutun, ja viimeistään tuo levy saikin minut manaamaan ja huutamaan ilmi kaikki seikat, jotka viimeisimmät vuodet salaa olivat vituttaneet. Kolmesta laulavasta jäsenestä vain yksi oikeasti osaa. Kimin ei pitäisi tehdä biisejä ollenkaan. Steve on soittanut samaa komppia 15 vuotta eikä sitäkään aina niin hyvin. Mitä ne oikeasti ovat sen ja sen biisin punaiseksi langaksi mieltäneet? Antaisivat joskus jonkun muun tuottaa itteään etteivät hukkuisi omaan cooliin itseriittoisuuteensa. Viime vuoden Rather Rippedin hankkiminen alkoi kiinnostaa vasta yli puoli vuotta levyn ilmestymisen jälkeen, mutta onneksi se palautti spontaaniudellaan luottamuksen bändiin.

Haluanko todistaa itselleni etten ole Sonic Youthin "uskollinen fani"? Ainakin haluan ajatella etten ole. Vaikka se on elämäni tärkein bändi, ei sen levyn hankkiminen ilmestymispäivänään (ts. mahdollisimman nopeasti) ole mulle tärkeää. Sellaisiakin bändejä onneksi on.

Niin. Onko Mokoma sellainen? Minusta tuntuu, että luottamusta on ja haluan pysyä mukana. Mm. pidän Marko Annalasta niin paljon. Mies yllätti ja ihastutti taas Soundin haastattelussa puhumalla kummallisen pohdiskelevia juttuja sekä kertomalla pitäneensä uuden levyn sanoitusten teon punaisena lankana sitä, että nykyaika tukahduttaa ihmisen alkukantaisuuden. Piru vie, mä oon tossa niin mukana. Levy siis mennee ostoon, mutta taitanen haluta odotella vinyylipainosta.

Last.fm-suhteeni, may you rot in hell

Välttääkseni mahdollisen lopullisen hermojeni kyrvähtämisen ostin tiistai-aamuna kannettavan Macin. Kone- ja erityisesti musahommat ovat siitä lähtien olleet käymistilassa, mikä on ihan luonnollista ottaen huomioon sen, että uuteen vehkeeseen pitäisi nyt siirtää kaikki se kama jolla luulee joskus vielä jotain tekevänsä.

Minulla oli käsitys, että musiikin siirto kävisi helposti. Musahan on valmiina iPodilla, joten laite vain kiinni Heseen, piilotetut tiedostot näkyviin (musa podillahan on piilotettuna, sekaisin olevissa kansiossa biisinimet koodattuina, jotta yksittäisten biisien ja levyjen siirto Podilta koneelle olisi mahdollisimman hankalaa) ja do the drag and drop koko saatana* musiikille.

Hhhmmm... Haistakaa aivan saatana* pitkä vitt*. Koko saatana* järjestelmässä ei ole mitään merkkiä siitä, mistä nuo vitu* pilotetut tiedostot saisi näkyville. Ja tämä "koko iPodin sisällön siirto koneelta toiselle" on Applenkin mielestä ihan ok juttu. Mulle siis ei tule näkyviin kansiota, joka virallisten ohjeidenkin mukaan pitäisi tulla.

Erinäisten ja pitkällisten vaiheiden jälkeen päädyn soittamaan Applen asiakastukeen. Erinäisten ja pitkällisten viheiden jälkeen minua neuvotaan käyttämään erästä netistä löytyvää, kolmannen osapuolen tekemää ohjelmaa.

Kerrataan. Apple on tehnyt musiikin siirtämisen iPodilta tietokoneelle vittumaise* vaikeaksi, joten Applesta riippumattomat firmat koodaavat ohjelmia, joilla ym. asian voi tehdä helposti kusten näin Applen nilkoille. Minulle tulee asiaan liittyvä ongelma jonka ratkaisemiseen pyydän apua Applelta. Apple ei kuitenkaan osaa neuvoa minua oman laitteensa suhteen, joten he neuvovat minua käyttämään näitä heidän omat koodauksensa purkavia ohjelmia. "Tota noi meidän tyypit täällä käyttää."

Asian päätös: ohjelma, jota minua neuvottiin käyttämään, ei edes ole mäkillä vaan PC:llä toimiva. 

Täytyi pitää lepopäivä, ettei olisi mennyt mäkin kanssa hermot jo tässä vaiheessa.

-------

Tietokoneen vaihto antoi mulle nyt kuitenkin tilaisuuden irtautua yhdestä suuresta addiktiostani, nimittäin last.fm:stä. Liittymisestäni eli joulukuusta 2005 lähtien en ole kuunnellut musiikkia vain itse kuuntelemisen ilosta, vaan siihen on liittynyt myös tieto siitä, että se kaikki rekisteröityy jonnekin. Silloin tuo oli pitkäaikaisen haaveen toteutuminen, ja kun viime keväänä ohjelmistoon saatiin tuki myös iPodissa kuunnelluille biiseille, oli kate kuunneltujen biisien muistiin kirjautumiselle täydellinen.

Samalla kävivät turhiksi niin hyllyn CD:t kuin vinyylitkin. Eihän niiden kuuntelemisella ollut enää merkitystä, kun niiden kuuntelut eivät näkyneet last.fm:ssa. Tein last.fm:stä aloitussivuni ja mahdolliset kuuntelutietojen päivittymiset piti käydä tsekkamassa harva se hetki.

Kuuntelustani tuli laskelmoivampaa spontaaniuden kärsiessä. Podin kuuntelutietojen siirtämisestä iSproggleriin tuli jokaisen tietokoneen avauksen yhteyteen liittyvä rituaali, ja jos jotkut podi-kuuntelut pyyhkiytyivät jonkin källini takia ohjelmien muisteista, laitoin ko. biisit soimaan uudestaan iTunesiin jotta kuuntelutiedot pysyivät ajantasalla. Noiden soittojen yhteydessä volyymin piti tietysti olla nollilla, koska muuten olisin kuullut ko. biisit uudestaan ja niistä olisi tullut uusi kuuntelukerta.

Täydellisyys on valtavan upea asia, ja ainoa ymmärrettävä päämäärä. Esim. podibiisikuunteluista stressaamisen lopettaminen ei ole vaihtoehto, koska silloin kuuntelijatietoni eivät olisi minun kuuntelijatietoni vaan puutteelliset, epätäydelliset kuuntelijatietoni, ja silloin koko sivustolta katoaa mulle merkitys.

Voisinko käydä ehkä kerran parissa viikossa vilkaisemassa mitä sitä on sattumalta tullut kuunneltua? Haista kekkonen. Tili vittuu* ja aika vitu* nopeasti.

Perhana kun on tuntunut vapauttavalta kuunnella eilen Pemujen uutta Puuhevonen-cd:tä ja tänään Bo Diddleyn 16 All-Time Greatest Hits -vinyyliä ('64) ilman tietynlaisia huolia. Ja olen mä muutakin musiikkia nyt kuunnellut, mutta onko sen kaiken kirjaaminen jonnekin muiden näkyville niin vitu* tärkeää?

np. Arcade Fire - Neon Bible ('07)

Tänään on ollut hyvä päivä. Arcade Firen Neon Bible ilmeisesti kahmaisi meikäläisen kahdessa päivässä suihinsa, ja tuon levyn rohkaisemana ja lannistamana sain ainakin hetkeksi kirkastettua päähäni, minkä aiheisia sanoituksia haluaisin biiseissäni juuri nyt olevan. Kirjoitettuja rivejä kertyi jonkun verran, mutta niiden päätyminen osaksi mitään laulua on vielä pitkän matkan päässä. Toisaalta en haluakaan kiirehtiä tämän kanssa yhtään vaan antaa asioiden mennä omalla tahdillaan.

Musiikkimateriaalin puolesta tuli fiilis, että ehkä mun pitäisi sittenkin yrittää ainakin jonkun verran tehdä perinteisen pop-laulun muottiin meneviä juttuja. Ei välttämättä rakenteiden kautta vaan laulumelodioiden ja vaikkapa sanoitusten loppusointujen kautta ajateltuna.

Ja sovittaminen onkin sitten oma juttunsa. Vaikka esim. Arcade Firen sävellykset voi kuvitella vedettäväksi ihan mies&akustinen kitara -pohjalta, sovituksilla on yksi ansio siihen, miksi tuon kuuloinen musiikki on vaan niin helvetin paljon jännittävämpää ja koskettavampaa kuin yksin kitaran kanssa vedetty olisi. Ja vaikkapa niitä korkeita kaiutteita, joita interpolit ja blocpartyt vetävät kitaralla, AF vetää viululla. Mikä hämmästyttävää, se kuulostaa luonnollisemmalta.

Omalla tämän hetkisellä tallennuslaitteistollani/soitinvalikoimallani/soittotaidollani en voi tietenkään saada biisejä sen kuuloisiksi miltä niiden pitäisi kuulostaa, mutta on vain tyydyttävä pääsemään mahdollisimman lähelle. Toivottavasti saan tehtyä edes tyydyttäviä sävellyksiä, mitä ikinä se kullakin hetkellä sitten meinaakin.

np. Mokoma - Kuoleman laulukunnaat ('06)

Artisti Nönnönnöö on studiossa vääntämässä kiekkoa elämänsä vedossa ja uran parhaat biisit on saatu nauhalle. Siinä se on, klassikkolevy? Ei todellakaan vielä. Ensin pitää kasata optimaalinen levykokonaisuus. 30, 50 vai 70 minuuttia? 9, 13 vai 17 biisiä? Yrittääkö luoda tasapainoinen, koko levyn läpi kestävä kuuntelukokemus, vai tehdäkö vaikkapa levykauppakuuntelijan koukutusta silmällä pitäen esim. ensimmäisestä neljästä biisistä hemmetin vetävä paketti, vaikka kokonaisuus saattaisikin kärsiä? Noh, muuttujia on lukematon määrä.

Lättyyn tutustumisen alkumetreillä ei sen mahdollisen iskevyyden puutetta laita epäoptimaalisen kokonaisuuden piikkiin, varsinkaan jos edes osa kamasta tippuu. Vuosien mittaan on tottunut siihen, että biisit ja/tai levyjen osat aukeavat eri tahtiin.

Mutta jospa kerta toisensa jälkeen huomaakin esim. levyn alkupään potkivan kuin kolme kanaa, mutta levyn loppupuolella huomaakin tuumaavansa, että mitäs vittua tässä on nyt viimeiset 15 minuuttia tapahtunut? Mitään ei ole jäänyt päähän, punainen lanka on tipotiessään... JAAHAS! Voisiko olla, artisti on tehnyt itselleen hallaa päästämällä käsistään tuotoksen, jossa biisivalinnat/-järjestys eivät tue kokonaisuutta täten vaikeuttaen kuuntelijan mahdollisuuteen saada paras mahdollinen sellainen kuuntelukokemus, johon bändin tuon hetken uudella materiaalilla olisi pystynyt? Vai pitääkö ko. järjestys sisällään kenties jonkun kannanoton...? Minkäköhän verran muut miettivät näitä?

Kummallisten albumikokonaisuuksien kruunaamaton hallitsija meikäläisen kokemusten perusteella on tattadattadaa... suoraan Bostonista, Pixies! Tämän epämelodiasärinäkitarapopbändin neljästä studioalbumikokonaisuudesta kolme tuntuu menevän metsään. Surfer Rosan ('88) ja Doolittlen ('89) alkupuolet ovat kohtuuttomat hitikkäitä ja loppupuolella on tungettu kaikki jämä, ja Bossanovan ('90) keskiosa on aivan sekaisin. Ainoastaan vuoden 1991 Trompe Le Monde
pysyy järkevästi kasassa alusta loppuun. Bonuksena mainittakoon, että vuoden 1997 kokoelmakin Death to the Pixies: Best of 1987-1991 onnistuu lahjakkasti eksyttämään pahaa-aavistamattoman kuulijan.

Olen kuitenkin alkanut ajatella, että tuo levykokonaisuuksista tuleva hämmentävä fiilis on harkittu/väistämätön juttu, joka on linjassa mm. bändin toisinaan vinksahtaneiden sanoitusten, kitaramelodioiden ja biisirakenteiden kanssa.

The Pixies, vas. ylh. myötäpäivään: David Lovering, rummut; Joey Santiago, soolokitara; Black Francis, laulu ja rytmikitara; Kim Deal, basso ja laulu. Joka tapauksessa, Nirvanan ohella bändi aiheutti ihanasti metelöivillä pop-biiseillään influessaa kokonaiselle kitara-indie -sukupolvelle.

-----------------------------------

Pixiesin levyjä en ole jaksanut alkaa sormeilla, mutta ainakin Slipknot'n Iowa ('01), Hüsker Dün Flip Your Wig ('85) ja Dead Can Dancen The Serpent's Egg ('88) ovat levyjä, joille olen yrittänyt löytää optimaalisempaa kuuntelukokemusten mitään biisejä pois jättämättä. Alkupainotteisen Iowan kanssa en jaksanut kovinkaan kauaa, vaan olen tyytynyt kuuntelemaan levyn alkupuolta. Niin ikään erittäin alkupainoisesta Flip Your Wigistä olen jo parin vuoden ajan yrittänyt silloin tällöin saada tolkkua ja muistaakseni viime yrittämällä pari kuukautta sitten olin lähellä läpimurtoa. Pitäneekin lähiaikoina kokeilla, mihin jäin. The Serpent's Egg piti vääntää aivan päälaelleen, ja muutamassa kuukaudessa sain sen käsittämättömästä sekasikiöstä aika lailla kohdilleen, mutta sitten jostain syystä pääni taisikin ymmärtää mitä alkuperäisellä järjestyksellä oltiin haettu takaa. Noh, tuotakaan suurta ymmärryksen hetkeä ei olisi tapahtunut ilman kaikkia käänteitä.

Yhdestä melkein puolitoista vuotta aina vähän väliä painaneesta aivotoiminnan mutkistuttajasta pääsin kuitenkin eilen eroon. Kyllä, Mokoman 11 biisin Kuoleman laulukunnaat napsahti kohdalleen, ja lukuisten kokeilujen jälkeen palapeli meni paikalleen, kun lennosta kesken kuuntelua laitoin ysibiisin 'Tästä on hyvä jatkaa' soimaan ykkös- ja kakkosbiisien 'Valapatto' ja 'Ärräpää' välissä.

Paikanvaihdon selkeimmät seuraukset:

• koko levyn tasapaino menee paremmin kohdalleen, kun nyt jokainen "a-puolen" viidestä biisistä ei lähde viemään levyä uuteen suuntaan "b-puolen" kuuden biisin ollessa enää yksitotinen, tönnkä ja pitkäpiimäinen setti
• a-puoli on nyt kuusibiisinen monipuolisuus ja vaikka b-puolen biisit pomppaavat kokonaisuudesta huonommin esiin, uusi dynamiikka ei anna hukuttaa kuulijaa yksipuolisuuden suohon
• lätty saa tasaisemman liikkeellelähdön kun kakkosbiisi ei yritä lähteä viemään levyä uuteen suuntaan vaan antaa 'Ärräpää'n näyttää kykynsä kolmospaikan iskubiisinä (Mokoma laittoi tarkoituksella juuri nuo ym. kaksi bändin aikaisemmasta linjasta poikkeavaa biisiä levyn alkuun tarkoituksenaan hämmentää vanhaa kuulijaa, "eivätkös nuo tee sitä rässimetallia enää ollenkaan", mutta mihin tuota vaikutusta tarvitsee enää parin ekan kerran jälkeen?)
• radiohitin 'Kuu saa valtansa auringolta' rauhentava vaikutus hirveän melskeen lomassa säästyy nelosbiisiin
• kun 8-9 -pari 'Itken silmät päästäni'-'Säästä sanasi' siirtyy pykälän eteenpäin, kasvaa molempien teho ja merkitys, sillä nyt ISP ei ole pelkästään 'kakkospuolen' hitaampi kolmonen vaan edustaa myös levyn lopun alkua ennen kuin päästää näin SS:n runnomaan levyn tokavikana biisinä.
  

Voisikohan tätä tehdä ammatikseen?

np. The Clash - Give 'Em Enough Rope ('78)

Kävin eilen Kino Engelissä katsomassa The Clash -yhtyeestä parhaiten tunnetusta Joe Strummerista (1952-2002) tehdyn elämäkertaleffan Joe Strummer: The Future Is Unwritten. Strummer (oik. John Mellor) oli Ankarassa syntynyt diplomaatin ja sairaanhoitajan lapsi, joka peri isältään halun kyseenalaistaa kaikkea ja äidiltään halun sosialoida ihmisten kanssa mahdollisimman paljon. Hän kuoli yllättäen 50-vuotiaana synnynnäiseen sydänvikaan, jota ei oltu aikaisemmin huomattu.

Punkin nousussa Britannian puolella The Clash oli Sex Pistolsin jälkeen toiseksi näkyvin yhtye bändin ollessa poliittisesti erittäin aktiivinen ja brittiläisen yhteiskunnan valtarakenteita kritisoiva. The Clash teki duurivoittoista perusrockia, mutta tyttöjen ja autojen sijasta kappaleet kertoivat esim. pankkiryöstäjistä ja uramahdollisuuksien pohtimisesta. Bändi laajensi ja muutti ilmaisuaan jokaisella levyllään bändin jäsenten tuodessa esille myös reggae-, hip-hop-, funk- ja soul-mieltymyksiään.


vas.: Joe Strummer, laulu ja rytmikitara; Paul Simonon, basso ja laulu; Topper Headon, rummut; Mick Jones, soolokitara ja laulu. Yksi kaikkien aikojen cooleimmalta näyttävä bändi, eikö vain.:) Varsinkin niissä kuvissa, joissa Topperia ei ole...

Heidän päämääränsä oli tulla maailman isoimmaksi bändiksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä idealismiaan, mutta viidennen albuminsa Combat Rockin ('82) aikoihin yhtyeen soittaessa kymmenille tuhansille ihmisille Strummer alkoi kokea sisäisiä ristiriitoja asian tiimoilta. The Clashin hajottua miehistöjännityksiin ja -vaihdoksiin Strummerilla alkoi pitkä melankolian ja itsensä etsiskelyn ajanjakso, jonka yli hän pääsi vasta perustettuaan Joe Strummer & The Mescaleros -yhtyeen vuonna 1999.

Lempinimi Strummer, "rämpyttäjä", tuli muuten siitä, kun vasenkätisella Mellorilla ei ollut aikoinaan saatavilla vasurimallin kitaraa vaan joutui tottumaan oikurimallilla soittamiseen. Täten hänen vahvempi vasen kätensä kiisi otelaudalla kuin salama, mutta näppäilystä ei oikealla kädellä tullut mitään, vaan joutui aina rämpyttämään kaikkia kieliä kerralla.

Strummerin tarina kerrottiin vanhojen video- ja äänipätkien sekä lukuisten tuoreiden ystävä- ja työtoverihaastattelutuokioiden kautta. The Clashin musiikki ja Strummerin persoona on tehnyt moniin suuren vaikutuksen, ja mm. Steve Buscemi kertoi, kuinka kuultuaan tulevansa näyttelemään samassa elokuvassa Strummerin kanssa häntä alkoi jännittää yhtä paljon kuin olisi kuullut näyttelevänsä Marlon Brandon kanssa. Itse en ole päässyt sisälle Strummeriin ja hänen ajatustensa kiehtovuuteen, mutta rock-persoonana mies onkin huomattavasti moniulotteisempi kuin esim. Iggy ja Lemmy.

Tutustuin The Clashiin lukioaikoina, ja bändin poliittinen uhma sekä tietysti pätevät (punk)rockbiisit iskivät sopivaan saumaan juuri, kun olin kokemassa omaa pientä poliittista heräämistäni. Olen pitänyt itseäni bändin fanina, mutta olen joutunut kyseenalaistamaan tuota statusta viime vuosina. Nimittäin kun aloin kuunnella The Clashia, se ei tapahtunut kavereiden suositusten kautta vaan MINÄ ITSE löysin bändin kirjastosta lainatun London Calling ('79) -levyn kautta. Siitä tuli siis minun bändini, ja mulle tuommoinen on kai antanut aina vähän salaa lisäarvoa jonkun bändin diggaamiseen. Lisäbuustia tuli siitä, kun ko. löytö on rockmusiikin historiassa vielä kohtalaisen tunnettu ja arvostettu artisti.

Seuraavaksi eräs kysymys, jota on melkein väsymiseen tullut Joskan kanssa pohdittua: jos pidän paljon varmasti ainakin kymmenestä U2:n biisistä, olenko silloin bändin fani? Tai "diggari"? Megakokoluokan ja vieläpä pitkään esillä olleiden artistien tuotannosta on kuullut vaikkapa sinkkubiiseinä niin monta, että melkeinpä pakosti vastaan on tullut monta biisiä, joita ei ainakaan mielettömästi vihaa. Silti kokonaisia albumeja ei ole tullut koskaan kuultua, eikä niitä ehkä jaksaisikaan kuunnella. Salakavalasti saattaa pitää itseään jonkun megabändin fanina ja diggarina, vaikka on kuullut bändin tuotannosta vain murto-osan eikä ole koskaan joutunut kyseenalaistamaan tuota statusta kahlaamalla läpi levykokonaisuuksia ja pohdiskelemaan niillä mahdollisesti olevia asioita, jotka kertovat siitä mistä näissä bändeissä oikeasti on kyse.

Ei, en ole ainakaan U2:n, Egotripin, Britney Spearsin, Rolling Stonesin tai J. Karjalaisen fani enkä diggari, ja vaikka nämä artistit tulisivat tekemään vielä kymmeniä levyjä joista kuulisin kaikilta yhteensä kymmenen biisiä ja pitäisin niistä kaikista, en tulisi silti koskaan olemaankaan. Ne olisivat vain artisteja, jotka ovat tehneet monta hyvää biisiä.

Niin. The Clashissa on monia juttuja joista pidän, mutta Mick Jonesin Chuck Berry -kitarointi (tjsp.) ei ole yksi niistä. Se heittää mut pois niistä fiiliksistä, jotka tässä bändissä muhun vetoavat. Se laittaa mut aina miettimään, että en tajuakaan mistä The Clashin musiikissa on kyse. Vitun Mick Jones. Mä en varmaan vois koskaan pitää mistään mitä se itsenäisesti tekee. Lisäksi London Calling -levyn kanonisointi yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmästä rocklevyistä pistää mut pyörittämään päätäni.

London Callingin saamia arvosanoja, wikipediasta (pelottava näky):

• All Music Guide
• Robert Christgau (A+)
• Pitchfork Media (10.0/10)
• Mark Prindle (10/10)
• Rolling Stone

Muutaman todella hyvän kappaleen ohella tuolla 19 biisin levyllä on niin paljon kamaa, jotka mun mielestä on lussua, turhaa ja tylsää. Sillä levyllä ja sen merkityksellä rockille on sitten ilmeisesti kyse jostain sellaisesta, jota mä en tajua.

Viimeisintä lukuunottamatta mulla on "hallussa" kaikki bändin levyt, siis tunnen myös albumikokonaisuudet. Mä en kuitenkaan pidä The Clashin parhaimpana antina niitä juttuja, mistä bändi ilmeisesti on suurimman arvostuksensa saanut. Mä en tiedä, voinko/haluanko mä kutsua itseäni jonkun bändin faniksi, jos musta tuntuu etten tiedä, tajuanko sen syvintä olemusta. Helpotuksena itselleni voin kuitenkin todeta, että tuo syvin olemus on tainnut muuttua siinä missä bändi ja pojat ovat kasvaneet ja muuttuneet.

Joo. Vittuun London Calling ja Mick Jonesin kitaransoittotyyli! Mä en oo The Clashin fani, mutta niillä on vain monta hyvää levyä!

np. Paska - Women Are from Venus, Men from Anus ('05)

Jos en ole viimeisen n. 26 vuoden aikana viettänyt maanantai-iltojani kotona, olen todennäköisesti ollut koristreeneissä. Tänä maanantaina kuitenkin päätin iltani Tavastian lavalla laulamalla mikrofoniin Tommi Läntisen Via Dolorosaa. Noh, kai tämäkin oli vain ajan kysymys.

Tavastialla oli siis eilen Radio Helsingin nolona esittämä Paska elämä aikuiselle - Pahantekeväisyyskonsertti; huonoa musiikkia tarjolla koko illan. Kyllä, jäljet johtavat Ari "Paska" Peltoseen, tuohon radiotoimittaja/huonon musiikin lähettiläs/avantgarde-muusikkoon.

Välihuomautus: Tavastian tapa mukautua uuteen tupakkalakiin on muuten se, että spaddukörssit mennään vetämään ulos klubin eteen. Ensin kuitenkin otetaan käteen leima, jota näyttämällä pääsee sitten takaisin sisään. Jostain syystä minäkin sitten otin siinä käteeni leiman (sen sai laittaa itse), ja siitä tuli vain semmoinen sotkuinen syherö, ei siis mitään selkeää kuvaa. Jos käytäntö on joka keikalla sama, tämähän avaisi aivan hurjat väärinkäyttömahdollisuudet. Mitäs bändejä sinne Tavalle onkaan lähiaikoina tulossa... ei muuta kuin Tiimariin leimasetin ostoon, omat epämääräiset leimat käsiin ja ilman takkia (sehän on jo narikassa) loppuunmyydyille keikoille. Jee maali.

Pointti oli kuitenkin se, että Tavastian ratkaisumalli mahdollisti meikäläisen pääsemisen fiilikseen jo ennen sisään menoa. Ulkona oli nimittäin silloin tupakalla Tommi Läntisen munakarvat -niminen trio, joka aina esitysten välissä kierteli yleisön joukossa ja esitti Puuhamaata nonstoppina.

Illan aluksi Paska esitti kahdella mikrofonilla kahdeksan minuutin version "Tubular Bells"-progejärkäleestä, minkä jälkeen lavalle nousi Paskalista -radio-ohjelman vakiotoiveartisteja, ujo pieksämäkeläinen aikamiespoika Sir Mister Taf. Tafin noin kymmenen biisin mittainen esiintyminen oli kokonaisvaltaisesti erittäin huono, ja keräsikin joka biisin välissä raikuvat aplodit. Huonoin kappaleensa "Hyppiä ikä kaikki" tuli heti keikan aluksi, mutta yleisön toivekappale "Ristiina" jäi jostain syystä esittämättä. Euroviisupotpuri oli kuitenkin myös erittäin hirveä. Koska yleisö ilmoitti, ettei tiedä Pieksämäestä paljoakaan, jakoi Taf muutamassa välissä myös esitteitä kotikaupungistaan. Huono, huono esitys, joka nosti fiilikset korkealle. Tämän takia tänne oltiin tultu.

Seuraavaksi ohjelmassa oli rock-karaoken Tavastian-mestaruus -kisat, jonka PARAS saisi palkinnoksi vuoden kestävän VIPin Tavastialle. Kappalevaihtoehtoina olivat mm. "Final Countdown", "We Will Rock You" ja "Ace of Spades", joista kuultiinkin monipuolisia esityksiä, mutta voiton nappasi kuitenkin Germs-paitainen Vesa Keskisen näköinen nuorimies, joka veti Bohemian Rhapsodyn ilman säestystä. Hats off.

Illan toisiksi viimeinen ohjelmanumero oli Paskan täysimittäinen, noin 15 minuutin mittainen setti, jossa kuultiin mm. "I'm Shit"-shitti. Pariin otteeseen lavalle pääsi myös yleisön edustajia, mm. eräs JYRK:-lippispäinen mies, jonka kunniana oli olla osana "Lick My Balls"-kappaleen rekvisiittaa, ts. pää painettuna vasten Paskan housujen vetoketjun tienoota. Koko yleisö yhtyi kertosäkeessä "Saddam's Weapon's Of Massdestruction And Connections With Al Quida And Other Terrorist Groups - DJ Slow's Celcius 1/12 Remix" -kappaleeseen, jonka Paska alun perin levytti Ismo Alangon, CMX:n Timo Rasion, Twist Twist Erkinharjun, 69 Eyesin Archzien, 22 Pistepirkon Asko Keräsen ja DJ Kusipään kanssa.

Tapahtuma huipentui pläjäykseen Mikko Alatalon noloimpia biisejä, jotka esitti tyylitön itä-vantaalainen Dream Teamer -septetti arsenaalinaan kitara, neljä syntikkaa, sähkörummut, elävä nuottiteline sekä tietysti sinisankaiset rillit. Saimme tanssia läpi mm. "Maalaispoika oon", "Digi-digi-digi", "Taitaa tulla kesä" ja "Hiekkaa, arabeja ja b-oikeudet" -rallit. Setin päätti itseoikeutetusti "Puuhamaa", jonka vähistä riveistä saa aikaan yllättävänkin pitkän biisin, jos ne vain vetää riittävän monta kertaa peräkkäin.

Encorena bändi heitti hihastaan vielä todellisen kulttuuripläjäyksen. Nimittäin joillekuille meistä selvisi varmasti vasta tuolla, että kansanedustajamme on taannoin tehnyt "Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että..."-nimisen kappaleenkin. "Kyllä sitä ollaan niin neekeriä, NEEKERIÄ!" Fiilis nousi kattoon ja biisin puolessa välissä bändi pyysi porukkaa lavalle, joten meikäläinen ponkaisi tietysti myös ylös. Illan yleistä teemaa kunnioittaen yhtye vaihtoi lennossa hetkeksi alussa mainittuun "Via Dolorosa"-oksennukseen ja sillä hetkellä minulla sattui olemaan yksi mikeistä suuni edessä.

Kun Dream Teamerin keikan päätyttyä koko illan paikan DJ:nä toiminut DJ Pösilö laittoi soimaan Tero Moilasen "Fränti ja Vahanen"-klassikon, saattoi kotiin lähteä erittäin vauhdikkaasti ja hyvin mielin. Pösilöä täytyy myös kiittää/syyttää aiemmin illalla kuulluista Ressu Redford -, Matti Nykänen - ja "Schnappi"-valinnoista.

Huono ilta, hieno ilta, ei voi muuta sanoa.

Lista biiseistä, jotka nimeän tällä hetkellä kaikkien aikojen parhaiksi

Teki mieli kasata lista biiseistä, jotka mun mielestä tuntuvat nyt kaikkien aikojen parhailta. En lähtenyt käymään levyhyllyä läpi muistuttaakseni itselleni, oliko jollain levyllä jotain tosi hyviä biisejä, vaan jos biisi on saatanan hyvä, niin kyllä mun pitää se muistaa etsimättäkin. Tämä tapa epäilemättä suosii kappaleita sellaisten artistien ja levyjen kappaleita, joita olen lähimenneisyydessä kuunnellut, mutta se ei haittaa, nimittäin täydellisen objektiivisen aikakausista riippumattoman listan kasaamisen yrittäminen olisi tylsää jah, niinh, mahdotonta. Mieluummin sitten tekee esim. parin vuoden päästä uuden listan ja vertailee tähän.

Ja niin, tuota "parhautta" en lähde nyt ihmeemmin määrittelemään muuten kuin, että lista on tietysti täysin subjektiivinen. Jos joku toinen ajattelee jostain biisistä, että ei se hänen mielestään ei ole niin hyvä, hän on täysin oikeassa. Hänen mielestään ei ole, mikä on fakta. Se ei taas liity mitenkään siihen, mitä mieltä minä olen.

En muuten ymmärrä, miksi kukaan loukkaantuu siitä, jos hänen suosikkiartistejaan kritisoidaan tai niistä tehdään pilaa. Musiikkiahan siinä jumalauta haukutaan, ei ihmistä, ja musiikki ei todellakaan ole asia joka pitäisi ottaa liian vakavasti. Mun lempparimusaa ja -artisteja saa haukkua tmv. mulle niin paljon kuin haluaa, se ei loukkaa mua millään lailla. Musta on muutenkin aina hauska kuulla kommentteja omista musasuosikeistani; esim. se, että joku kertoisi mun lempimusan kohdalla kokevansa itse täysin päinvastaisia reaktioita, ois hemmetin jännää, ja epäilemättä mielenkiintoisen ja viihdyttävän keskustelun aihe.

Aakkosjärjestyksessä:

"3" - Magyar Posse (Kings of Time, '04)
"Anesthesia" - Bad Religion (Against the Grain, '90)
"Bohemian Rhapsody" - Queen (A Night at the Opera, '75)
"Down in a Hole" - Alice in Chains (Dirt, '92)
"Enjoy the Silence" - Depeche Mode (Violator, '90)
"Head Down" - Soundgarden (Superunknown, '94)
"Into the Night" - Julee Cruise (Floating into the Night, '90)
"One" - Metallica (...And Justice for All, '88)
"Päiväkoti" - PMMP (Kovemmat kädet, '05)
"Rock Music - Pixies (Bossanova, '90)
"Shake the Disease" - Depeche Mode (The Singles 81>85, '85)
"There Is a Light that Never Goes out" - The Smiths (The Queen Is Dead, '86)
"Theresa's Sound-World" (Sonic Youth; Dirty, '92)

Saattanen kasata vastaavanoloisen levylistan lähiaikoina.

np. Joy Division - Unknown Pleasures ('79)

Menen huomenna katsomaan pitkään odottamani elokuvan, Joy Division -yhtyeen laulaja-sanoittaja Ian Curtisin elämäkertaleffa Controlin. Olen lämmittelynä nyt viikon sisään kuunnellut hiukan Joykkareita, ja nyt siis bändin kahdesta täyspitkästä soi ensimmäinen.

Todettakoon, että levyn avausraita "Disorder" tavoittaa jotain olennaista näistä vieraantumisen ja henkisen eksyksissä olon teemoista, joista Curtis kirjoitti ja joille muu yhtye (Curtisin itsemurhan jälkeen New Order -yhtyeenä jatkaneet Bernard Sumner, Stephen Morris ja Peter Hook) antoi ulkoasun. Nurkasta nurkkaan pomppiva hätääntynyt ja eksyksissä oleva basso, jota empaattinen kitara yrittää ymmärtää ja auttaa.

Curtis siis tosiaan hirtti itsensä vuonna 1980, mitä ennen yhtye oli vielä ehtinyt julkaista toisen levynsä Closerin. Jos kuolemaa tehdessään kuuntelee tuon levyn neljää vikaa biisiä, voi heittää yläfemmat aviopuolison tmv. kanssa ja sanoa, että kävipä mäihä soundtrackin kanssa.

Nightwishilla on kappale nimeltä "Kuolema tekee taiteilijan". En ole kappaletta koskaan kuullut, mutta otsikko ainakin pitää paikkansa. Kuoleman - ja erityisesti traagisen sellaisen - jälkeen on kiva hypätä artistin tuotannon pariin mielessä se ajatus, että kaikesta pystyy nyt ehkä löytämään uusia merkityksiä ja kenties jopa enteitä tulevasta! Curtisin lisäksi nopeasti mieleen tulevat Kurt Cobain ja Mana Manan Jouni Mömmö, jotka molemmat myös kuolivat oman käden kautta.

Mutta mitä jos Ian Curtis olisikin vielä elossa, ja Joy Divisionin ura olisi silti jäänyt noihin kahteen levyyn ja muutamaan sinkkuun? Olisiko yhtyeen arvostus samalla tasolla? Vähemmän kiinnostava JD ainakin olisi, nimittäin yksi iso syy, mikä meikäläisen sai bändistä kiinnostumaan on juuri tuo itsemurhaaja-laulaja (sama muuten pätee Mana Manaan). Eikä Britannian musiikkilehdissä oltaisi pari vuotta sitten julkaistu artikkeleita kaikesta Curtisiin liittyvästä. Eikä, mitä todennäköisimmin, Q-lehti olisi nimennyt "Love Will Tear Us Apart"-biisiä 80-, 90-, ja 00-lukujen parhaaksi singleksi. Siinä on sitä eroa. Autuasta on siis olla muusikko, joka saa arvostusta jo silloin kun siitä pystyy itse nauttimaan.

np. The Stoogesia shufflella

Olen viime puolentoista viikon aikana ollut kolmella keikalla: ke 29.8. Chris Cornell@Jäähalli, to 30.8. PMMP@Huvilateltta ja su 9.9. The Stooges@Jäähalli. Olen ollut alle viiden metrin etäisyydellä sekä Christopher "Chris Cornell" Boylesta että James "Iggy Pop" Osterbergista!:)

Lyhyesti todettuna jokainen keikka oli todella hyvä. Cornellin keikan parasta antia olivat todella tyylikäs ja näyttöhaluja puhkunut taustabändi, vanhojen hittien vetäminen ilman minkäänlaisia kyrpiintymisen elkeitä sekä rento meininki lavalla, joka kuvastui esim. pienillä spontaaniuiden merkeillä pitkin keikkaa ja sillä, että toinen kitarateknikko alkoi keikan loppupuolella lavan sivusta pommitella bändiä plektroilla.

Pemu-keikka poikkesi kaikista keikoista joilla olen milloinkaan ollut, sillä setti oli oikein väliajan voimin jaettu kahtia akustiseen ja sähköiseen, ja harvemmin sitä muutenkaan on ollut istumakeikoilla. Bilettäjäksi musta ei ois tosin ollutkaan, sillä jo keikan aikana iski fiilis, että toivottavasti ei enää koskaan "tarvitse" mennä keikalle kahtena peräkkäisenä päivänä. Joka tapauksessa yhteensä 29 biisiä, akrobaatteja, haitari, mandoliini, saippuakuplia, valoseinä... ja sitten vuoden keikkatauolle. Näin tämän pitikin mennä.

Ekan biisin jälkeen Paula kysyi, missä heidän äitinsä istuvat. Vierestäni nousi käsi. Jaahas... istuin siis Miran äidin vieressä. Paulan äiti istui riviä taaempana tyttöjen poikaystävien seurassa. Miran tulevan lapsen isän kasvot eivät olleet mulle tutut, mutta se toinen poikaystävä oli Lauri Ylönen.

Tänään muuten tuli bongattua tämmöinen pätkä, josta Julmahuvi-entusiastina hieman innostuin. Sopii myös tuon Miran tulevan lapsen isän laulettavaksi...
Löytyy muuten netistä joiltain "Worst song ever"-listoilta.:)

The Stoogesin keikalta tulin kotiin juuri äsken, ja päällimmäisenä mielessä on tuo maailman nuorin kuuskymppinen. Kyllä, hän oli juuri niin mahtava kun kaikki ovat sanoneet. Hän on rockin kuningas ja muita sen tapaisia asioita.

Fun House -levyyn tutustuminen viimeisen kuukauden aikana oli hyvä rasti, sillä vanhasta materiaalista taidettiin soittaa vain tuon ja 1969 ilmestyneen mulle jo ennestään tutun debyytin (S/T) biisejä. Toisin sanottuna: Raw Powerilta ('73), jossa alkoholisoitunut alkuperäinen basisti Dave Alexander ei enää soittanut, ei kuultu yhtään biisiä. Ei edes "Search and Destroy"ta.

Kitaristi Ron Asheton oli positiivinen yllätys. Mies ei vittu saatana liikkunut keikan aikana milliäkään, mutta soundi/kitaravalli ja soolot olivat tajuttoman raakoja. Rumpali Scott Ashetonilla on ikä jo tainnut mennä ranteisiin, sillä mies ei soittaessaan tehnyt yhtään ylimääräistä liikettä ja hommaa vielä vähän helpottaakseen jätti riden iskuja väliin siellä missä pystyi. Bändin julkaisuilla ja keikoilla nykyään bassoa soittava 80-luvun jenkki-indie-legenda Mike Watt oli nöyrällä duunarihengellä mukana, ja alleviivasi tätä soittamalla sinisessä työmiehen haalarissa. Keikan puolivälin tienoilla lavalle liittyi vielä jo 70-luvulla Stoogesille saksofonia soittanut Steve MacKay, joka hiustensa puolesta BeeGeesin jäseneltä näyttämisen ja biisien komppauksen lisäksi veti myös muutaman hurjan soolon.

Ennen keikkoja minua eniten arvellutti tuntemattomien biisien lukumäärät niissä ja miten ne vaikuttaisivat fiiliksiin keikoilla, mutta nyt täytyy todeta, että tuntemattomat biisit on tosi jees! Ne tuovat keikkoihin yllätyksellisyyttä ja jotain epävarmaa (kyllä, sitäkin kaipaa). Ja varsinkin tuon Ankkarockin The Arkin keikkakokemuksen perusteella voi sanoa, että on hemmetin hienoa, kun huomaa pitävänsä jostain ennalta tuntemattomasta biisistä. Ostin muuten eilen lipun The Arkin Apollo-klubin (ihka uusi paikka) keikalle 3.11. Ja niin, PMMP:n keikalla kun tunsi joka ikivitusen biisin...

Minun päässäni ainut henkilö, joka vetää Iggylle vertoja rockin kuninkaiden joukossa eli Ian "Lemmy" Kilmister, on tulossa Motörheadineen Suomeen joulukuussa. Pitäisikö...

np. Alice in Chains - Music Bank ('99)

Musiikkia tehdessä hienointa ovat ne hetket, kun sitä ei tarvitse "tehdä". Päähän vain tulee esim. joku sointukulku tai riffi ja siihen sopiva melodia, joiden tietää vain toimivan, ja hommat saa heti nauhoitettua muistiin. Vittumaisinta toistaiseksi on ollut se, kun on tuntenut pakolliseksi alkaa miettiä laulumelodiaa jonkun jutun päälle. Jotain saattaa ehkä tulla mieleen, jotain kohtalaista, jotain ehkä-hyvää...

Pam. Silloin päähän iskeytyy näkymä siitä, kun PMMP:n Jori Sjöroos, KoRnin Jonathan Davis, Depeche Moden Martin Gore ja Alice in Chainsin Jerry Cantrell pitelevät päitään ja voivottelevat tuskissaan. "Kohtalainen", "ehkä hyvä". Siis ei täydellinen. Eli väärä.

On se perhana sentään vieköön, kun usein esim. noiden miesten tuotoksia ekaa kertaa kuunnellessa toteaa itsekseen, että niin, tähän ja tuohon kohtaan eivät tosiaan sopisi mitkään muut (laulu)melodiat paremmin. Ne ovat siis tarkoituksessaan täydellisiä melodioita. Ällistelen, nöyrryn ja nautin. Ja toivon olevani hereillä, kun melodiat hyökkäävät omista sisuksistani.

np. Type O Negative - Dead Again ('07)

Lyhyt lisäys alkuun: joka kerta kun n. yli seitsenminuuttinen biisi lähtee aukeamaan, puhutaan isoista asioista. Dead Again... hidasta on. Jotkut ovat jo auenneet, jotkut eivät.

----

Nyt se lähti, sano Lennox Lewis.

Olen hiljattain huomannut, että minua vituttaa ne mittasuhteet, johon Johnny Cashin yleinen kunnioitus muusikkona on kohonnut. Mulla on fiilis, että näistä miehen American Recordings -levyistä annetaan sellainen vaikutelma, että niistä kaikista huokuu jokin valtava pyhyys, ja suurin piirtein kaikki sisältö on mestarillista. Samaten mulla on päässä käsitys, että Rick Rubin on tunkenut miehelle laulettavaksi suurinpiirtein kaikki mahdolliset biisit, joiden lyriikka sopii siihen vaikutelmaan, mikä meillä kuulijoilla Cashista on, ja myös syventävät vaikutelmaa hänestä SUURENA SYVÄLLISENÄ TAITEILIJANA.

Kun American Recordings -sarjaa julkaistiin, ja levy levyltä miehen tähti tai jokin vastaava nousi, epäilemättä musaihmiset ajattelivat, että "vihdoinkin mies saa ansaitsemaansa tunnustusta" (ja rahallistakin palkkiota). Okei, nyt mies on tunnustusta saanut; hän on vittu kuolematon, jumala. Voitaisiinko kuitenkin nyt tarkastella American Recordings -levyjä uudestaan? Tai noh, vaikkapa kymmenen vuoden päästä?

Ei, minä en ole kuunnellut yhtäkään niistä kokonaan, enkä varmaan aio enää yrittääkään. Joku vuosi sitten aloitin kuuntelemaan yhtä niistä, ja kun pääsin yli alkuhaltioituneisuudestani ("tämä on ihan mahtavaa kun tämä on Johnny Cash"), iski tylsistyminen. Versiot 80-90–luvulla tehdyistä sävellyksistä olivat kaikki mielenkiintoisia kuriositeetteja, ja ainakin Nick Cave and the Bad Seedsin "The Mercy Seat" ja Nine Inch Nailsin "Hurt" –biisit tekivät isonkin vaikutuksen, mutta American IV: The Man Comes Around –levyllä oleva versio The Beatlesin "In My Life" –kappaleesta menee taulun ohi metsään. Joo, Cashin juttu ei ole se, että aina oltaisiin täydellisesti nuotissa, mutta liika on liikaa. Jos on kuullut Annikki Tähden laulua, tietää mistä on kyse ilman tuon Lennonin sävellyksen tulkinnan kuuntelemistakin.

np. Chris Cornell - Unplugged in Sweden ('06)

Keskiviikkona osa minusta astuu pois nuoruudesta keski-ikäisyyteen. Menen Jäähalliin katsomaan teinivuosieni suosikkibändini soolouralla olevaa laulajaa, enkä todennäköisesti olisi menossa, ellei keikkajulisteessa olisi luvattu että ko. hahmo, Chris Cornell, soittaa myös tuon suosikkibändini, Soundgardenin, aikaisia biisejä. Säälittävää, Kaide, säälittävää.:)

Promotessaan viimeiseksi jäänyttä Audioslave-levyä Revelationsia ('06) Cornell heitti viime vuoden lopulla Tukholman keskustassa sijaitsevassa O-Baren–ravintolassa 13 biisin ja tunnin mittaisen akustisen keikan, jossa hän soitti uusien ja vanhojen Audioslave-kappaleiden lisäksi myös Michael Jackson, Bob Marley, Elvis Costello ja Led Zeppelin -coverit sekä myös vanhojen bändiensä tuotantoa eli Soundgardenia ja Temple of the Dogia. Pystyin lataamaan keikan netistä laillisesti ilmaiseksi.

Keikan perusteella voisin (ainakin ilman parempaa tietoa) veikata, että Audioslaven kappaleet on säveltänyt Chris Cornell -niminen mies-ääni-kitara–trio sängynlaidallaan tai missä lieneekään. Audioslave ei mielestäni alun alkaenkaan toiminut, mutta Cornellin keikka osoitti minulle, että bändillä oli hyviä biisejä. Niitä vaan esitti vääränlainen kokoonpano.

Temple of the Dog taas oli Chris Cornellin sekä koko nykyisen Pearl Jamin, eli Eddie Vedderin, Stone Gossardin, Jeff Amentin, Mike McCreadyn ja Matt Cameronin muodostama kokoonpano, joka levytti yhden levyn (S/T, 90). Amentin ja Gossardin edellisen yhtyeen, Mother Love Bonen, laulaja Andrew Wood oli aikaisemmin samana vuonna kuollut heroiinin yliannostukseen, ja biisit ja levy syntyivät jonkin sortin yhteisenä surutyönä tämän skenehahmon poismenon johdosta.

Innokkaana pikku-grungistina lainasin tietysti levyn kirjastosta joskus 90-puolivälissä, mutta lätty oli minusta aika tylsä. Paras biisi oli tietysti se nopein ja uhmakkain ("Pushin' Forward Back") mikä on kuvaavaa melkein koko viime vuosikymmenen diggailuilleni. Hommasin levyn kuitenkin nyt uudestaan kirjastosta ja hämmästyin miettiessäni, kuinka kypsän kuuloisia mietiskeleviä sävellyksiä pojat olivat tehneet jo kauan ennen Soundgardenin parhaita päiviä tai koko Pearl Jamin perustamista. Nyt se ei ollut ollenkaan tylsä.

Ylihuomenna Jäähallissa Cornell ei kuitenkaan vedä yksin, vaan miehellä on taustabändi. Toivoisin kuitenkin, että osan keikasta äijä vetäisi soolona jotkut tarkkaan valitut biisit. Vaikkapa niitä Audioslaven biisejä (tai kuka tietää, ehkä ne sopivat tälle taustabändille paremmin kuin Morello-Commerford-Wilk–combolle).

Yleensä ottaen haluan kuulla TotD:a. Ja tietysti Soundgardenia. Miehen edelliseltä soololevyltä (Euphoria Morning, '99) "Can't Change Me"-radiohitin. Entäs sen alkukesästä ilmestyneen uuden soolon (Carry On) kamaa? Sitä kohtaan mulla on vahvat ennakkoluulot silotellun kuuloisena muka-rankkana autoradiorokkina. Bond-tunnari "You Know My Name"kään ei iskenyt.

Pääasia kuitenkin on, että pääsen sentään näkemään Cornellin, nimittäin kyllä 30 vuoden päästä vituttaisi, jos tämä olisi ollut ainoa tsäänssi nähdä mies ja kuulla "Black Hole Sun" tämän mahtavan laulajan suusta. Noh, onneksi pääsen toipumaan tuon keikan pettymyksistä heti seuraavana päivänä PMMP:n Huvilateltan-keikalle ("siitä tulee meidän kaikkien aikojen spessuin keikka" - P. Vesala Pemu-foorumilla). XD

np. Weezer - lähes koko tuotanto shufflella

Jestas sentään jälleen kerran. Viime viikolla laitoin neljä Kornin levyä soimaan shufflelle iTunesissani ja nyt tuli tehtyä samankaltainen juttu Weezerin suhteen. En oo kuunnellu ekaa levyä (sinikantinen S/T, '94) ja Pinkertonia ('96) pitkään aikaan, ja kylläpä nuo tippuivat.

Luin tässä kuuntelun yhteydessä nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa Pinkertonin sanoja ja levystä avautui jokin uusi ulottuvuus, kun selvisi kuinka henkilökohtaisen ja yksityiskohtaisen oloisia kuvauksia Rivers Cuomo on elämästään kirjoittanut. Pakko se on myöntää: Pinkerton liittyy nyt Tehosekoittimen Köyhät syntiset ('97) -kiekon seuraan siihen joukkoon levyjä, jotka ovat kansiossani Tälläistä elämää olisin halunnut teininä elää.

Weezerin viimeisintä levyä (Make Believe ('05)) ei tehnyt mieli hankkia ollenkaan kun tuli kuultua se "Beverly Hills"-biisi, ja samoihin aikoihin PMMP otti mut puolinelsoniin. Miksa kuitenkin kirjoitti taannoin blogiinsa päässeensä lopulta levyyn sisälle ja sen innoittamana olen päättänyt hankkia levyn kuunteluun. Jos se muu kama sitten tosiaan olisi vähän eri maata.

np. The Stooges - Fun House ('70)

Perhana vieköön nyt sentään. Olin luullut jo kahden vuoden ajan, että yksi jo kerran valmiiksi tekemäni suoraviivainen ja likais-soundinen purkauskappale on tarkempaa miksausta vailla valmis, ja nyt saatuani tuon Reaper-ohjelman koneelle ajattelin, että hienoa, vihdoinkin, nyt tehdään nopeasti ja helposti biisi valmiiksi.

Muutamassa erässä olen sitä tällä viikolla nauhoitellut kunnes pari tuntia sitten ryhdyin soittotoimenpiteisiin viimeistelymielessä. Koska musta on tylsää harjoitella kappaleita ihan täysin valmiiksi, päädyn usein aloittamaan nauhoituksen tietoisena siitä, että jossain kohtaa saattaa tulla improvisoitua pieniä uusia kohtia ja kappale saattaa vähän muuttua lennossa.

Mutta voi vittujen vittu. Biisi on ollut siis pari vuotta mukamas valmiissa kuosissa, kunnes ensin huomasin, että D-F#-f#-f#-f#-c# -vireen sijaan on paljon kannattavampaa soiton kannalta helpottavampaa virittää tuo matala d tuohon samaan fissään missä toka ylinkin kieli on, ja sitten äsken viimeisimmän pohjanauhoituksen aikana hiffasin vähän vittuuntuneena että voi vittu, tähän yhteen väliin tarvitaan kokonaan uusi osa. Keskisormi! Aivot kuumenivat tuosta sen verran, ettei jatkaminen onnistu nyt, se on jätettävä toiseen iltaan. Toivottavasti en aja biisiä liian kauas alkuperäisestä kunnon suoraviivainen purku -ideasta. Pituutta on jo nyt neljä minuuttia, josta tosin intro taitaa haukata melkein minuutin.

Olen päättänyt, etten yritä hinkata tai runtata mitään mihinkään peruspopbiisimuottiin vaan sen sijaan, että minä veisin biisiä, annan biisin viedä minua. Biisien rakenteiksi saattaa siis teoriassa tulla mitä tahansa, eräänä mahdollisena ääripäänä semmoinen missä mikään osa ei toistu, ja toisena semmoinen missä vedetään samaa kuviota koko vitun biisi.

Niin kuin esimerkiksi The Stooges vetää. Jonkun verran bändin tuotoksia nyt kuulleena mulle on tullut päähän mielikuva, että niillä on helvetin monta kahden soinnun vaihteluun perustuvaa biisiä (kenties vähän kuten Nick Cavella?), ja parin säkeistön ja kertsin jälkeen jatketaan samaa juttua Iggyn improvisoidessa päälle jotain "I FEEL ALRIGHT!"-tyyppistä matskua.

Musiikkinsa on siis periaatteessa erittäin helppotajuista, mutta toisaalta taas erittäin haasteellista. Suurin haasteellisuus piillee siinä, että Stoogesilla on Velvet Undergroundin kanssa ikuinen ja ylitsepääsemätön (sekä ainakin Please Kill Me -kirjan perusteella ansaittu) maine punkin ja Iggyllä sex, drugs & r'n'r -meiningin esi-isänä, ja jokaisella rockista pitävällä ihmisellä on ennen bändin tuotosten kuulemista varmaan jonkin sortin sisäinen paine ja tahto ymmärtää Stoogesin musaa ja pitää siitä.

Mutta mitä tapahtuu, jos joku laitettuaan Stoogesia soimaan huomaakin, että eihän tässä oikeastaan tapahdu mitään... tämähän on vähän tylsää kun monessa biisissä vetävät vaan tota samaa juttua koko ajan... Sex Pistols sentään hyökkää Nevermind the Bollocksilla ('77) nopeasti naamalle ja niillä on ekalla kerralla mieleen jääviä juttuja... ONKO MUSSA JOTAIN VIKANA JOS/KUN MÄ EN HIFFAA STOOGESIA???...

Juu, meikäläiselle iskenyt Stoogesilta lukuisa biisi, esim. "Gimme Danger", "Not Right" sekä aivan älyttömät "I Wanna Be Your Dog" ja "Search and Destroy". Jamittelumeininki pisti alussa vähän ahtaalle, mutta nyt kun sen on tajunnut ja hyväksynyt, voi yrittää antaa sen vain olla ja antaa sen hyökätä kimppuun jos on hyökätäkseen. Mutta mitenkä se toimii keikalla? The Stoogesilla on minulle 9. syyskuuta paljon näytettävää ja todistettavaa.

np. Nine Inch Nails - The Downward Spiral ('94)

Eilen Ankkarockissa minusta tuli (kuivahkosti sanottuna) kahden bändin fani. The Ark ja Nine Inch Nails ensinnäkin heittivät sellaiset keikat, ettei tullut paljoa kelloa katseltua vaikka molemmilla keikoilla tunsin vain muutaman biisin, ja toiseksi: vaikka molemmat bändit ovat olleet tuttuja jo aikaisemmin, nämä keikat auttoivat minua ymmärtämään enemmän mistä niissä "on kyse".

Enää mua ei taida juurikaan haitata, että musiikkityylillisesti The Ark on hemmetin kaukana siitä, mitä tavallisesti kuuntelen eikä se, etten ole koskaan pystynyt samaistumaan musiikkiin, jossa lauletaan esim. "I want to fuck you like an animal", kuten NIN:n "Closer":ssa.

Ola Salo ja Trent Reznor ovat molemmat aika presidenttejä.

Nine Inch Nails on yhdistellyt metallia ja koneita jo ainakin 15 vuotta, ja jo nyt sitten tulee hiffatuksi että perhana, tuohan ei pelkästään toimi vaan kuulostaa hemmetin mageelta. Diggaan hemmetisti siitä erittäin diskanttisesta skittasäröstä ja hyökkäävästä tavasta käyttää sitä. Samaten ne konejutut ainakin tuolla keikalla kuulosti tosi mageilta, ja pelkkiin konejuttuihin perustuvat biisitkin olivat intensiivisyydessään keikalla tosi vangitsevia. Kun joissakin kohdissa vielä oli ripaus noisea niin ahh... Ja niin, huolimatta esim. tuosta "Closer":n rivistä, bändin sanoitusmaailma taitaa pääasiassa olla kuitenkin tuota syvä itsetutkiskelu -osastoa, mikä ei kohdallani ole jarruttava elementti mahdollisen bändistä pitämisen suhteen.

Pitäis alkaa hommaa tota tuotantoa nyt sit varmaan hommailla. Nyt ei kuitenkaan ihan päättömänä kanana uskalla kauppaan hyökätä, sillä nyt kesän aikana on keikkalippuihin mennyt rahaa n. 160€. No, onneks toi jo mulla oleva The Downward Spiral ei oo vielä täysin hallussa, joten voinen keskittyä siihen.

The Arkin jäsenille mun on valitettavasti todettava etten tiedä, tulenko koskaan ostamaan yhtään heidän levyään. Ehkä ostan live-DVD:n, jos sellaista on? Ymmärrän miksi bändin keikat myydään Suomessa heti loppuun. Bändi tarjosi tunnin ja vartin verran heti ensi kuulemalta erittäin pätevän kuuloisia pop/rock-biisejä, hyvää tuulta ja hienon show:n Ola Salon julistaessa rakkauden manifestiaan ja ollessa vastaansanomattomasti myös toisen esille tuomansa asian ilmentymä, eli uskalluksen olla oma itsensä. I'm in.

np. Kari Peitsamo & Risto - Gotta Build a Railroad, Gotta Build a Train -single ('07)

Kävin tänään Popparienkelissä Viiskulmassa ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen, ja kokemus oli erittäin mieluisa. Paikan erikoisuutena mulle bongautui runsas valikoima sinkkuja, joita oli sekä uusina että käytettyinä. Tuo mieluisuus tuli mulle lähinnä siis kuitenkin paikan myyjästä(/omistajasta?).

Menin tiskille Kari Peitsamon ja Riston yhteissinkun kanssa, ja etsiessään itse kiekkoa hyllyistä n. 50v-myyjämiekkonen oma-aloitteisesti kertoi itse täyspitkän ilmestyvän huomenna ja odottavansa siltä paljon. Saimme aikaan innostuneen minikeskustelun Ristosta ja Peitsamosta, ja kun meikäläinen puhui, mies yritti pitää katsekontaktia vaikka samaan tosiaan etsi levyä hyllyjen välistä tai käytti kassakonetta. Sain myös vaikutelman, että mies seuraa kiinnostuneesti tapahtumia myös tuoreen musiikin alueella, mikä teki myös vaikutuksen meikäläiseen. Vittu, tuo jätkä on rautainen ammattilainen sekä levyjen että asiakaspalvelun saralla. Epäilemättä takana on vuosikymmenten kokemus.

Kun tutustuin Ristoon viime tammikuussa, hämmennys oli melkoinen. Suorapuheisia, pervoja, hauskoja, syvältä riipaisevia ja huikeita lauluja mm. ihmisten ja ihmissuhteiden erikoisemmista puolista sekä mielenterveysongelmista. Molemmat Ristolta tähän mennessä julkaistut levyt (S/T, '04 ja Aurinko Aurinko Plaa Plaa Plaa, '06) ovat iskeneet, ja jos Ristolta tulisi nyt oma levy, todennäköisesti ostaisin sen vaikken olisi kuullut siltä ennakkoon mitään. Tuollaisia artisteja ei tällä hetkellä montaa ole.

Riston seuraava julkaisu kuitenkin on Kari Peitsamon kanssa tehty The Second Coming of Mr. Jesus H. Christ (Oliko Jeesuksella oikeasti joku toinen nimi? No ei sen puoleen, varsinkin Riston tuntien tuo voi mennä läpi ihan pelkkänä huumorinakin.), ja ostamaltani sinkulta löytyy yksi biisi itse albumilta ja kolme demoversiota muista (albumin?) kappaleista. Odotin, että biiseissä kuuluisi selkeästi jotain kummaltakin artistilta, mutta parin kuuntelun perusteella valitettavasti tuntuu, että tämähän - siis sävellykset, sanat ja sovitukset - on pelkkää tylsää Peitsamoa ja Risto toimii vain miehen taustabändinä. Lopullisia (eli levylle päätyviä) biisiversioita on tosin vain yksi. Tämän perusteella en itse levyä kuitenkaan ostaisi.

Mua lämmittää ja ihastuttaa kuitenkin se, että Ristoa kuullaan muillakin julkaisuilla kuin vain bändin omilla albumeilla. Tämmöiset levyt on ideana hienoja kokeiluja, vaikken niistä itse pitäisikään. Edellä mainittu muuten pätee artisteihin ylipäätään, nimittäin lukuisat erilaiset julkaisut antavat yleensä sellaisen vaikutelman, että on kyseessä luova ja monipuolinen artisti, joka ei pelkää julkaista jotain sellaista, mikä saattaa vaikkapa hämmentää jotain osaa omasta fanisiivestään, eikä artistin ainoana päämääränä ole vain jokin vitun uran tekeminen. Kokeilemalla uusia juttuja oppii uusia temppuja ja epäilemättä kehittyy kokonaisuutena.

Vaikka tämä Peitsamo-levy olisikin pettymys Riston hurjaa vauhtia viimeisen vuoden aikana kasvaneelle fanikunnalle, tekeekö se automaattisesti Riston seuraavasta omasta levystä huonon? Sitä odotellessa.

np. Blur - The Best of ('00)

Woo-hoo!

Riippumatta siitä, onko päällä tuisketta vai ei, parasta mitä baareissa voi tehdä on tanssiminen. Sitä pystyy kuitenkin tekemään ihan saatanan harvoin, sillä edellytykset ko. toiminnalle ovat kuitenkin aika vaativat: riittävän väljä ja tietysti muutenkin sopivan kokoinen däänsfloor, sopivat määrät tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä, sopivan tunnelman luova valaistus, sopivan suuri äänenvoimakkuus + muu sopiva interiööri. Unohtuikohan jotain... aa joo, SOPIVA MUSIIKKI.

Insun ja Pikkiksen synttäreiden jatkoilla Bottalla ja eritoten sen kolmannessa kerroksessa soitettiin paikoitellen ns. erittäin sopivaa musiikkia. Placebon "Bitter End", Foo Fightersin "All My Life" ja lopullisena huippuna Blurin "Song 2" haastoivat minut antamaan kaikkeni ja tekemään illastani paremman. Loppujen lopuksi siitä tuli kaikkien yllämainittujen seikkojen mahdollistaman saatanallisen tanssimisen ansiosta niin hyvä, että viimeksi mainitun kappaleen aikana tanssin kaikki voimani pihalle ja paita läpimärkänä olin täten myöskin ko. taidemuodon nälkäni osalta täysin tyydytetty. Täysin looginen seuraava ajatus on tietysti se, että nyt kannattaa lähteä pois, ja tietysti sanomatta kavereille sanaakaan koska he eivät tietenkään asiaa ymmärtäisi. Jehhh...

Kotiinkävelymusaksi tuli pakon edessä Depeche Moden The Best of, Vol. 1:n alkupää, tarkemmin sanottuna viisi ekaa biisiä. Niin, pakon edessä tietysti siksi, koska jos mulla alkaa päässä soimaan "Everything Counts":n alku, se on pakko laittaa soimaan, jos vain mahdollista. Sitä ei voi eikä halua paeta. Todennäköisesti tuon kokoelman juuri tuo viiden ekan biisin putki ("Personal Jesus", " I Just Can't Get Enough", "Everything Counts", "Enjoy the Silence" ja "Shake the Disease") on kaikkien aikojen paras viiden biisin putki mitä millään levyllä on toistaiseksi vastaan tullut. Niin ja juu, tämä Blurin 18 biisin kokoelma on muuten yllättänyt minut positiivisesti. Kaikkien vanhojen hyvien ja semihyvien hittien oheen ovat suosikeikseni nousseet "No Distance Left to Run" ja "This Is a Low" -tunnelmapalat.

np. Juliana Hatfield - Beautiful Creatures ('00)

Ihan tähän väliin vaan: yks masentavimpia juttuja, mitä mulle uuden musan kanssa voi tapahtua on se, että bändin musasta tulee ekana mieleen että jaahas, opiskelijoita - mitä todennäköisimmin humanisteja, vieläpä. Ja oikeasti tuolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko ko. henkilöt opiskelijoita vai eivät; mulla ei saata olla asiasta minkäänlaista tietoa. Tiedän, termi on hämmentävä enkä valitettavasti osaa oikein selittää sitä. Se liittyy kai jotenkin siihen, että en aisti ko. bändiläisistä minkäänlaista uhkaa, vaaraa tai kapinaa.

Mulle on vuosien mittaan vahvistunut kuva, että musiikinkuuntelijana en pidä "haahuilusta". Se on kai aika laaja käsite, johon yhdistyy kuulokuvia herkältä, kivalta ja kauniilta kuulostavasta musasta esim. Simon & Garfunkelin, Kings of Conveniencen, Cat Powerin sekä lukemattomien "folk-artistien" ja uusien "opiskelija-pop-bändien" tapaan.

Tykkään selkeistä ja vahvoista melodioista, jollaisiin tapaa harvemmin haahuilun parissa törmätä. Yksi parhaista asioista musiikissa on, kun jotain biisiä kuunnellessa tulee jonkin (yleensä laulu)melodian kohdalla fiilis että perhana, tähän ei olisi mikään muu melodia sopinut paremmin, mikään muu ei olisi luonnollisempi, tämä on tehty - krryhhymm - täydellisesti. Miten vitussa joku voi osata.

Miksa hankki Juliana Hatfieldin Beautiful Creaturesin sen ilmestyessä, vuonna 2000. En tiennyt silloin, millaista musiikkia se pitää sisällään; Lemonheadsiin kai jotenkin assosioi. Mulla ei ollut tarvetta/halua pyytää levyä lainaksi, mutta jos olisin näin tehnyt, olisin todennäköisesti jaksanut kuunnella sen noin kerran, dumannut sen nopeasti haahuiluksi ja jättänyt kuuntelut siihen. Olisin mahdollisesti koko loppuelämäni pitänyt ko. levyä haahuiluna ja Juliana olisi ollut muodostamassa päässäni mielikuvaa NIISTÄ VITUN OPISKELIJOISTA musiikissa.

Ei sentään. Julianasta nähtyjen kuvien perusteella ei voinut kategorisoida häntä opiskelijaksi, onneksi. Levyä tuli kuultua vasta tänä juhannuksena ja vieläpä vahingossa, onneksi. Laurin kannettavasta Macista kuului haahuilevaa soundia, mutta laulun ja melodioiden (taipuupa muuten hienosti tuo sana) tullessa sisään tuo ajatelma tippui ja epätoivoinen ihastus otti vallan. Kaide <3 "Might Be in Love". Äh, perhana, nyt voin sanoa, että koko levy on aivan ihanan kaunis (tottakai siinä on pari fillerimpää raitaa), siinä on vitusti "täydellisiä" melodioita ja mikä tärkeintä, se iskee henkilökohtaisella tasolla.

Mieltymykseni ja sietokykyni musiikin suhteen ovat jatkuvassa muutoksessa. Olen kuunnellut 90-luvulla todennäköisesti paljon musiikkia, jolle nyt ensi kertaa kuultuna ei kiinnostaisi juurikaan paljoa aika uhrata. Suuret kysymykset kuuluvat kuitenkin näin: mitkä aikoinaan nopeasti dumaamistani levyistä mun kannattais koittaa ottaa uuden arvioinnin alle, ja pystyisinkö ottamaan niihin tuoreen näkökulman?

(Mistä vituzta mä muuten muistan, mitä levyjä mä ylipäätään oon aikoinaan dumannu?)

np. Echtleder - Hey Ya! -rrraakademo ('07)

Flanger on mun efekti. Aivan helmi sähinää!

Joska latasi viime viikolla koneelleni Reaper-nimisen raituriohjelman, ja muutaman tunnin olen sillä ehtinyt leikkiä. Ohjelma antaa esim. lukemattomia mahdollisuuksia äänenmuokkaukselle, ja nyt uskonkin saaneeni pienen kuvan miksaamisen mahdollisuuksista/vaikeudesta. Vedet silmissä on tullut naurettua kaiken maailman kauheille kaiuille sekä pitchshiftereille.

Lisäksi Josikko ehdotti mulle taannoin, että voisimme yrittää tehdä jonkun sortin epävirallista musakollaboraatiota ja nyt kun saimme meikäläiselle tuon ohjelman, jolla pystyn omaa kasiraituriani helpommin käsittelemään mateRRiaalia, kannattaa meidän laittaa kollaborointiyrityksemme käyntiin.

Roolitus on tällä hetkellä semmoinen, että Joska lähettää mulle tekemiään pohjia, ja mä yritän pistämättömällä tyylilläni kitaroida niiden päälle. Tosin jo ensimmäinen pohja laittaa mut (ONNEKSI) koville, sillä temmoltaan ja tunnelmaltaan rauhallisen pohjan päälle ei sopinut ensin suunniteltu ja jo äänitetyksikin ehtinyt indie-rämpytys. Sori Jaws, kestää! Toivottavasti ehdin lähipäivinä paneutua juttuun uudestaan.

np. Depeche Mode - Violator ('90)

Jotkut kiekot ovat synkkiä - jotkut onnekseni eivät. Depeche Moden Violator sattui kuulemani mukaan tulemaan jonkun metallilehden kautta valituksi kaikkein aikojen synkimmäksi ei-metallilevyksi. Noh, vastaavissa äänestyksissä on tietysti pitänyt ottaa huomioon, onko Violator ylipäätään hyvä levy. Noh, joo saatana, onhan se niinku vähän ku.

nw. Apulanta - Liikkuvat kuvat -DVD ('02)

Katsoin tiistaina Nirvanan boksin DVD-levyn ja minussa heräsi jokin kapinahenki. Nyt katsoin äsken Apulannan Liikkuvat kuvat -DVD:n ja asetin tavoitteekseni "päästä kerran laulajana/soittajana keikalle".

np. Type O Negative - Dead Again ('07)

Kun jumala sanoo tai tekee jotain, siihen on paha mennä sanomaan mitään vastaan, eikö? Suurempaa voimaa kuin jumala ei ole.

Mulla tuli muutama vuosi sitten kahden levyn suhteen mieleen semmoinen käsite tjmv., että "tuntuu kuin jumalat olisivat tulleet alas ja antaneet meille tämän levyn", koska tuntui että niiden levyjen tekijöillä on ollut täydellinen visio siitä, mitä ovat halunneet tehdä, sekä vielä täydellisen tietoisia siitä että myös tuohon pystyvät. Nuo kaksi levyä olivat Massive Attackin Mezzanine ja Type O Negativen Life Is Killing Me. En pidä niitä lempilevyinäni (luonnollisesti pirun hyvinä kuitenkin), mutta ne ovat kokonaisina paketteina sellaisia, joihin tuntuu olevan sekä mahdotonta että lisäksi aivan turhaa sanoa yhtään mitään. Todennäköisesti eniten juuri tekijöilleen ne ovat olleet semmoisia "nyt meni aika kohilleen"-suorituksia.

Ostin toissa päivänä uusimman TON-kiekon ja juuri nyt mulla on menossa kolmas kuuntelukerta sen kanssa. Yhtenä erona viime kiekkoon on se, että tällä kertaa mukana on joidenkin aikaisempien levyjen tapaan yli kymmenminuuttisia kappaleita. Helpolla en siis tule pääsemään, mutta ei haittaa. Levyn - voitaneen itse asiassa sanoi bändin - soundi- ja sanoitusmaailma ovat sellaisia joiden kanssa viihtyy vaikka biisit eivät (vielä) suoraa nautintoa antaisivatkaan. Yksi tämänhetkinen mielikuva levystä tähän väliin: tuntuu, että bändi on päästänyt ylös-alas- kitara- ja synamelodioinensa kanssa itsensä itsensä vähän turhan helpolla. Toisaalta niitä oli edelliselläkin levyllä ja lopulta ne istuivat kuvioon yhtenä osana bändin persoonaa.

Innostuttuani myös Toolin Ænimasta voin sanoa, että pitkät "modernit" metallibiisit ovat nyt tosi jees.:) Toolinkaan kohdalla asiaa ei pahenna se, että ainakin tuolla levyllä kyvyt ja näkemys ovat olleet symbioosissa. Jään odottamaan merkkejä muista jumalten lahjoista, sekä menneistä että tulevista.

np. Sonic Youth - Dirty ('92)

Joo, soitan tosiaan ekaa saamaani Sonic Youthin levyä, Dirtya. Sain sen kuunteluun kai joskus 97... ja tuon vuosiluvun muistaminen tässä yhteydessä on aika jees. Joka tapauksessa tajusin juuri äsken (siis vuosihan on '07), että minun The lempiyhtyeeni ei tule Koskaan muuttumaan miksikään. Lempiyhtyeeni tulee aina olemaan Sonic Youth. Se ei "varmastikaan ole maailmankaikkeuden ns. paras bändi", mutta se on mulle. Ainakaan nyt juuri mulla ei ole tarvetta selittää "miksi", mutta ehkä joskus, jos on tarve. Nyt ei ole tarve. Sonic Youth it is.

np. The Smiths - Hatful of Hollow ('84)

Minulla on ollut The Smithsiltä kokoelmia kuunneltavina jo monen vuoden ajan. Ja siis vain kokoelmia, joissa on lähinnä näitä sinkkubiisejä. Hiljattain totesin kuitenkin kuunnelleeni ne jossain määrin puhki ja koska olen pitänyt kuulemastani tarpeeksi, totesin että haluan lisää Smithsiä. Nyt Meat Is Murderia ja Strangeways, Here We Comea kuunneltuani olen törmännyt tähän (jo Pixiesin kanssa koettuun) ilmiöön: miten näihin levyihin voi enää suhtautua "levyinä", kun iskevimmät(?)/parhaat(?) biiseistä on kuullut 30 kertaa ja loppuja ei kertaakaan? Jep, ekan kerran kokonaisena läpi, mutta sitten on pakko paneutua pelkästään kuulemattomiin biiseihin. Pahinta on, että jos levyllä on luokkaa kymmenen biisiä ja niistä neljä tai viisi on jo näitä tuttuja.

np. Ville Leinonen & Valumo - Kimaltavia Unelmia ('01)

Sunnuntaina on Placebon keikka Jäähallissa. Olin pääkallopaikalla (Stockalla) jonottamassa lippua, kun ne maaliskuussa myyntiin tulivat. Olen kai ainakin itselleni todennut, että odotan tätä keikkaa enemmän kuin kesän '02 Sonic Youthin Ilosaari-vääntöä. Toisin kuin SY, Placebo on mulle vielä ajankohtainen, eli olen ollut innoissani bändin ihan viimeisimmästäkin levystä ja yleisestikin bändillä on semmoinen kulta-aika koko ajan menossa. SY kun taas oli parhaimmillaan jo 80-90 -lukujen vaihteessa, ja mulle itsellenikin kuumimmillaan muistaakseni jo 90-luvun puolella.

Tänään tuli uusi Soundi, ja siinä oli arvostelu Ville Leinosen keikasta. Leinosen tuorein julkaisuhan on iskelmälainabiisilevy Hei!, ja tuon levyn kamaan keikka on pohjautunut. Leinonen on yhdessä aikaisemmassa Soundissa sanonut tämän levyn olevan yritys nostaa hiipumassa olevaa suosiota uuteen nousuun. Arvostelija kuitenkin kirjoitti keikan "kääntyneen usein huonosti treenatuksi ravintolakabareeksi" ja Leinonen oli myös suhtautunut esitykseensä välinpitämättömästi, kenties välillä jopa pelleillen.

Amerikan 80-luvun indie-underground-skeneä kiehtovasti purkaneessa Michael Azerradin Our Band Could Be Your Life -kirjassa kerrottiin, kuinka kovassa nosteessa olleen The Replacements -yhtyeen keikalle oltiin kutsuttu muistaakseni jonkin ison levy-yhtiön pomo, ja tekemällä vaikutuksen häneen bändi olisi saattanut kenties saada paremman levytyssopimuksen. Juuri tuosta syystä kuitenkin bändi veti keikan läskiksi, eli juuri silloin kun olisi pitänyt yrittää parhaansa, bändi halusi kaikilla tavoin välttää tosissaan yrittämistä.

Kenties taustalla on ajatus siitä, että bändi menettää jotain itsestään, jos se tekisi mitään uran tekemisen ehdolla sekä se, että yrittämistä voi seurata aina epäonnistuminen eikä se välttämättä tee itsetunnolle hyvää, varsinkaan jos ajattelee saavansa ivaa osakseen vielä muiltakin. Jos epäonnistut tahallasi, pysyt turvamaailmassasi.

Jotenkin minulle tulee Leinosesta samanlainen kuva, eli silloin kun odotukset ovat kovimmillaan, artisti haluaa ne pahiten pettää. Hän ei halua näyttää, että hän olisi tekemässä jotain vitun uraa. Hän on herkkä ja lahjakas taiteilija, joka ehkä pohjimmiltaan ajattelee, että 90-00 -lukujen Suomi ei ole oikea paikka hänen taiteelleen.

Lauluntekijänä mulla on Leinosesta kuva erittäin taitavana sellaisena, vaikka kunnolla kokemusta mulla ei olekaan kuin yhdestä levystä. Studiotuotteet ovat huolella mietittyjä ja tuotettuja, mutta mutta... Yhtenä hetkenä mies saattaa revittää äänellään täysiä itseään säästelemättä, mutta hetken päästä muuttaa ilmaisuaan joksikin, jonka voi tulkita sarkastiseksi leikinlaskuksi.

Mies vaan ei halua näyttää muille, että yrittäisi ihan tosissaan. Kenties jopa odottelee sitä, kuinka 20 vuotta uransa loppumisen jälkeen Leinosen levyt "löydetään" uudestaan ja hänestä puhutaan siihen sävyyn, että kuinka hienoja nämä levyt ovatkaan ja kuinka "kukaan" ei "tajunnut" digata hänestä silloin vuosituhanteen vaihteen tienoilla.

np. Erasure - Chorus ('91)

Mulla on kymmenen levyä kirjastosta lainassa. Viime vuosituhannen puolella oisin todnäk selvinny tommosen lainalevymäärän kanssa helposta parissa viikossa, mutta nyt taitaa olla vaikeempaa.

Kymmenessä vuodessa kun mulle on ehtinyt kertyä aika paljon musiikkia ja valinnanvaraa kuuntelemisen suhteen, ja kun kaikki (tällä hetkellä 4972 biisiä, n. 14,2 päivää; iPodissa vielä enemmän) on vielä tuolla goddamn iTunesissa überhelposti päälle pistettävissä... Vaatii todellista paneutumishalua saada esim. nyt näistä kaikista lainassa olevista levyistä kunnon kuva. Koneelle syötän levyt vasta kun olen todennut musan mittapuuni mukaan riittävän hyväksi.

Tää Erasure vm. '91 tosiaan kuulostaa melkein Depeche Modelta ca. Speak & Spell, ainakin verrattuna saman ajan Depeen. Tuo Vince Clarke -yhteys vain piti käydä nyt tässä läpi. Tää on aika kevyen oloista. Jatkokuuntelukerroilla pitänee löytyä todella sytyttäviä pophelmimelodioita, jotta tämä pääsee "jatkoon". Hmm, yllätyksenä tulee, että ainakin kappaleet "Breath of Life" ja "Love to Hate You" ovat tuttuja, vaikken käsittääkseni ole kuullut Erasurea sitten mun ja MTV:n suhteen kulta-ajan, eli about '92-'94.

Skitta on nyt vireessä...venaas. F-C-F-F-A-A eli tommonen f-duuri-valli.:) Tulin pari viikkoa sitte kai siihen johtopäätökseen, että saisin tollasella ""Sonic Youth -vireellä"" helpommin musanteonsyrjästä kiinni kuin perusvireellä. Yks pikku pätkä on tullu nauhalle, mutta tänään se ei oikein inspannut jatkotoimiin. Vaisua. Semmonen iloisen mahtipontisen hukuttava kitaraäänivallijuttu ois haussa. Saa nähä, että mimmosen biisin siitä sais ja että oisko siellä vaikka lauluaki, saatana. Oon todennu, että Curen Disintegration -biisirakenteet ei oo yhtään poissuljettuja. Pitäskö mun vaan saatana soittaa jotain samaa pohjaa (F-C -pohjaa siellä nyt on...) ensin nauhalle joku kymmenen minaa ja sitte improta kakkosraidalle kaikkea paskaa ja sit jälkeenpäin kuunnella kuulostiks siel mikään hyvältä.:) Ehkä?